Thread by @petteriuusitalo

Viime aikoina on tullut perehdyttyä ainujen historiaan ja sitä kautta laajemminkin Japanin historialliseen etniseen monimuotoisuuteen.

Ainut ovat Hokkaidolla elävä etninen ryhmä, jonka historiallinen elinalue kattoi koko Pohjois-Japanin sekä Itä-Venäjän rannat ja saaret.

Ainujen perinteinen kulttuuri ja metsästäjä-keräilijä-elämäntapa säilyi 1900-luvun alkupuolelle asti. Saamelaisiin voi verrata jos haluaa.

Vuonna 1868 ainua puhui äidinkielenään 15 000 henkeä, vuonna 2012 kaksi. Viime vuosina kieltä kohtaan tosin on ollut uutta mielenkiintoa.

Nykyään ainujen kulttuuria näkee enää museoissa ja kulttuuritapahtumissa, ja he elävät muiden japanilaisten tavoin.

Virallisen arvion mukaan ainutaustaisia ihmisiä on Japanissa noin 25 000. Oikeasti määrä voi olla lähes kymmenkertainen, koska monet eivät tiedä sukutaustastaan.

Tämän takana on 1800-1900-lukujen sulautuspolitiikka, jossa ainuja aktiivisesti assimiloitiin Japanin valtaväestöön. Kulttuurisorron vuoksi monet menivätkin naimisiin japanilaisten kanssa ja ”alkoivat japanilaisiksi”.

Mutta keitä ”japanilaiset” sitten ovat etnisenä ryhmänä?

Vielä noin tuhat vuotta sitten Japanin saaret olivat etnisesti hyvin kirjava paikka. Länsi-Japanissa elivät hayatot ja azumit, Itä-Japanissa emishit ja mishihaset, pohjoisessa ainut.

Ja tietysti Okinawan ryukyulaiset, joista kirjoitin jo aiemmin:

Nämä heimot olivat niiden metsästäjä-keräilijöiden jälkeläisiä, jotka olivat asuneet Japanissa kymmenien tuhansien vuosien ajan.

Kollektiivisesti heitä kutsutaan Jomon-kansoiksi (oik.) erotukseksi Yayoi-kansasta (vas.), joka saapui Japaniin mantereelta vasta noin 300 vuotta eaa.

Samoihin aikoihin kiinalainen tutkimusmatkailija-alkemisti Xu Fu / Sheh Fu / Jofuku purjehti itään etsimään ikuisen elämän eliksiiriä. Vuoden 210 eaa matkaltaan hän ei enää koskaan palannut, ja hänellä sanotaan olleen mukanaan 60 laivaa, 3000 tyttöä ja 3000 poikaa.

Xu Fun uskotaan päätyneen Japaniin ja tuoneen paikallisille kehittyneen riisinviljelytaidon, lääketiedettä ja silkinviljelyn kulttuurin. Ainakin näiden asioiden jumalana häntä kunnioitetaan edelleen eri puolilla Japania.

Hänen sanotaan myös alkaneen ”kuninkaaksi tasangoille.”

Jotkut yhdistävät siksi Xu Fun Japanin ensimmäiseen keisari Jimmuun, jonka sanotaan valloittaneen nykyisen Naran tasangot Keski-Japanissa hallintonsa keskuspaikaksi.

Tämän sanotaan tapahtuneen satoja vuosia ennen Xu Fua, mutta Jimmu on toki muutenkin täysin mytologinen hahmo.

Toisten näkemysten mukaan taas Xu Fun alkemistisella neitsytarmeijalla ei ollut geneettistä merkitystä, vaan Yayoi-kansa saapui Korean niemimaalta nykyisten korealaisten ajamana ja aloitti leviämisensä maan länsipäästä. Mutta nämä ovat joka tapauksessa esihistoriallisia asioita.

Joka tapauksessa eräs Naran tasangoilla asuva Yayoi-kansa alkoi kerätä valtaa ja resursseja tehokkailla rautatyökaluillaan ja viljelytekniikoillaan.

300-luvulla tämä Yamato-kuningaskunta laajeni ulospäin, ja 600-luvulla sen vaikutusvalta ulottui jo käytännössä koko Japaniin.

Tulevina vuosisatoina Yamato-kuningaskunta soti, syrjäytti ja sulautti itseensä kaikki muut Japanin saarilla asuvat kansat.

Yamatojen pappisjohtajista tuli yhä maallisempia hallitsijoita, ja 600-luvulla prinssi Shotoku alkoi kutsua itseään keisariksi. Näin syntyi Japanin valtio.

Sana Yamato, ”suuri harmonia”, laajeni tästä tarkoittamaan ensin Honshua, sitten koko Japania (vrt. ”Suomi” ja ”Varsinais-Suomi”).

Sittemmin nimeä ovat kantaneet toisen maailmansodan taistelulaiva ja sen avaruusalusversio 70-luvun lastensarjaklassikossa Space Battleship Yamato.

Viimeisimpänä kadonnut kansa olivat emishit. Prinsessa Mononoke -elokuvan päähenkilön heimo kuvataan viimeisenä emishi-kylänä, joka vielä vastustaa Yamato-valtaa.

Tuliaseiden läsnäolo kertoo tarinan sijoittuvan 1500-luvulle, mutta oikeasti emishit olivat tuolloin jo mennyttä.

Jäljelle jäivät ryukyulaiset ja ainut, koska Okinawa ja Hokkaido eivät olleet vielä osa Japania.

Japanin nykyisen valtaväestön geenien Yayoi-Jomon- prosenttiosuus on noin 90/10. Ryukyulaisilla osuus on 70/30, ainuilla 20/80. Tämä tekee ainuista vahvapiirteisiä ja parrakkaita.

Tämä kuuluisa video Japanin historiasta, jonka monet ovatkin varmaan joskus nähneet, hyppää näiden yksityiskohtien yli melko nopeasti.

Ryukyu-kuningaskunnan historiasta vasallivaltiona kerroinkin jo aiemmassa ketjussa. Mutta ainuilla ei ollut valtiota, joten miksi Hokkaido ei ollut osa Japania?

Koska koko Japanin talousjärjestelmä perustui riisintuotantoon, ei rahaan. Ja Hokkaidolla oli ikävän kylmää viljellä.

Edo-kaudella shogunaatin pohjoisimmat lääninherrat, Matsumae-klaani, vahtivat Hokkaidon eteläkärkeä ja olivat säännöllisissä tekemisissä ainujen kanssa. Mutta yleisesti ottaen ainujen annettiin olla omissa oloissaan, ja Hokkaidoa pidettiin vain perähikiänä.

Mutta sitten koitti vuosi 1854 ja Meiji-restauraatio. Uutta hallitusta maan ääret Venäjän suunnalla kiinnostivat aivan uudella tavalla.

Hokkaidoa haluttiin kiireellä asuttaa ja militarisoida ja sen luonnonvaroja hyödyntää. Ainujen perinteiset elämäntavat olivat vain hukkapainoa.

1899 ainuille annettiin ”entisen alkuperäiskansan” asema, eli käytännössä heidät julistettiin japanilaisiksi siinä missä muutkin. 1900-luvulla ainutaustaiset oppivat häpeilemään ja salailemaan ”epänormaaliuttaan”. Ei ihme, että lapsille ei sukutaustasta välttämättä edes kerrottu.

1900-luvun alkupuolen nationalismi ja 1900-luvun loppupuolen ”me japanilaiset olemme erityisiä” -kieriskely eivät ole jättäneet japanilaisten sydämiin kauheasti tilaa ajatella maataan monietnisenä paikkana.

Siksi ainujen olemassaololle ei useinkaan uhrata ajatustakaan.

Merkittävin ainukulttuurin esittelijä populaarikulttuurissa on nykyään Satoru Nodan seikkailusarja Golden Kamuy, jossa etsitään Hokkaidolla kulta-aarretta Venäjän-sodan jälkimainingeissa 1900-luvun alussa.

Sarja oli vuonna 2019 British Museumin manganäyttelyn keulakuvanakin.

Japani tunnusti vuonna 1991 YK:n ihmisoikeuskomitealle ainujen olevan ”etninen vähemmistö”, ja vuonna 1997 hallitus sääti ainukulttuurin säilyttämisestä. Virallisen alkuperäiskansan aseman ainut saivat lopulta 2019.

Säädöksiä on kritisoitu sanahelinäksi. hurights.or.jp/archives/focus…

Oma lukunsa ovat Japanin oikeistonationalistit, joita ei tietenkään miellytä ainujen oikeuksien tapetillaolo. Heidän mielestään ainujen (ja myös okinawalaisten) oman identiteetin ajamisen takana on Kiinan hybridivaikuttamista, jolla pyritään rapauttamaan Japanin yhtenäisyyttä.

Toki ainujen historiallisen sorron takana on muitakin syitä kuin nationalismi – kulttuurillisia ja uskonnollisia sellaisia. Mutta niistä lisää joku toinen päivä.