Thread by @PetraSaarnisto

[Ketju]

Luen Lauri Kettusen (1885–1963) kirjaa Tieteen matkamiehenä (1945). Kettunen oli suomen ja sen sukukielten tutkija ja professori. Kirjassa hän kertoo kielinäytteiden keruuretkistään vuosina 1907–1918.
fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Ket…

Ihastuin heti Kettusen tapaan kirjoittaa. Esimerkiksi tässä hän kommentoi pärevakkoja, joissa kuljetti matkatavaroitaan ensimmäisellä matkallaan:

Ensimmäisen matkansa Kettunen teki Ruotsin Värmlantiin metsäsuomalaisten luo kesällä 1907. Metsäsuomalaiset olivat 1500-l. alkaen Savosta ja Pohjois-Hämeestä Keski-Skandinaviaan muuttaneita uudisasukkaita. Kettusen tarkoitus oli kerätä murrenäytteitä metsäsuomalaisten puheesta.

Kettunen matkusti ensin Turusta laivalla Tukholmaan ja sieltä pikajunalla Kil-nimiselle paikkakunnalle Värmlannin lääniin. Ymmärtääkseni Kettunen ei ollut aiemmin käynyt ulkomailla, ja Kilessä hän joutui heti turistihuijauksen kohteeksi.

Matka jatkui laivalla Fryksändeen eli Torsbyhyn. Laivassa Kettunen bongasi "selviä suomalaistyyppejä, mutta niiltä ei herunut suomea, eivätkä ne tienneet mitään suomalaisesta syntyperästään". Torsbystä eteenpäin kuljettiin hevoskärryillä ja matkan viimeinen etappi kävellen.

Viimeisellä etapilla Kettusta vastaan tuli muutamia juopuneita, jotka vaativat häntä seuraansa, varsinkin kun kuulivat hänen olevan Suomesta. "Yksi miehistä näet heti kehui olevansa suomalainen, luetteli lukusanat kymmeneen saakka ja alkoi laulaa jotain renkutusta (...)."

Viimein Kettunen pääsi perille Juhoilan taloon, josta tuli hänen tukikohtansa. Taloa asutti kuusi keski-ikäistä sisarusta: Heikki, Erkki, Juhannes, Marja, Martta ja Vilhelmiina. Heillä oli ennenkin majoittunut tutkimusmatkailijoita, mm. kansanrunouden kerääjä Väinö Salminen.

Metsäsuomalaisten kieli oli savoa, jossa oli vaikutteita ja lainasanoja ruotsista ja norjasta. Esim. Juhannes kuultuaan Kettusen olevan Savosta (Joroisista) kotoisin sanoi: "Niinkö Savusta, voan se on untelijata [ihmeellistä], se on ruuleata [hauskaa]."

Juhoilassa Kettunen nukkui aitassa, jossa häntä öisin joskus vähän pelottikin, jos illalla oli kerrottu kummitusjuttuja tai muita kamalia. "[T]eki mieli vetää ristinmerkki oveen, jotta vänkkäiset (pirut) ja muut rienalaiset poukahtaisivat poikemmaksi (...)."

Kiitos kirjavinkistä, @kallaslukka!

Kesän ajan Kettunen sitten kierteli jututtamassa "suomalaista", kuten metsäsuomalaiset sanoivat, puhuvia ja teki paljon muistiinpanoja. Hän arvioi suomen puhujia olleen tuolloin n. 500.

Kun Kettunen eräässä talossa tunnusti, että ei osaa ruotsia hyvin, talonväki ihmetteli, miten hän tulee toimeen. Kun hän kertoi Suomessa puhuttavan suomea, ihmeteltiin asiaa: "Vai eivät ou siellä vielä sluutanneet [lopettaneet]."

Eräs mummo kertoi poikansa olevan työssä Suomessa. Mummon käsityksen mukaan Kettusen täytyi siis tuntea poika. Vaikka Kettunen ei poikaa tuntenut, mummo tarjosi hänelle säilykeanjoviksia, jotka oli säästänyt poikansa tuloateriaksi. Kalat olivat jo hapanneet, mutta Kettunen söi.

Kirkonkirjoja tutkiessaan Kettunen huomasi, että vielä 1800-luvun puolimaissa oli monen suomalaisnimen kohdalle kirjoitettu hedning 'pakana'. Rovastin mukaan tämä johtui siitä, että "uppiniskaiset suomalaiset" eivät olleet halunneet opetella ruotsia, jolla rippikoulu käytiin.

Heinäkuun loppupuolella Kettunen alkoi suunnitella kotiinlähtöä. Lähdön hetki oli haikea, sillä hän tunsi itsensä Juhoilassa kuin perheeseen kuuluvaksi. Tosin hän yhä joutui yksin ruokailemaan vieraille tarkoitetussa hienommassa piistuvassa, kun talonväki söi savutuvan puolella.

Suomessa Kettunen teki keräämästään aineistosta laudatur-työn eli gradun. Heikki Ojansuu, joka hoiti "politiikkaan taas painuneen" professori E. N. Setälän virkaa, hyväksyi tutkielman kiittävin arvosanoin, vaikka Kettunen ei siinä "salannut eriävää mielipidettäänkään".

Tutkielmassaan Kettunen mm. esitti savolaismurteiden konsonanttien kahdennuksen (tekköö, sattaa) olevan myöhäsyntyisempää kuin aiemmin oli ajateltu. Metsäsuomalaisilla ei tätä murrepiirrettä ollut, joten sen oli täytynyt syntyä heidän Savosta lähtemisensä jälkeen.

Noihin aikoihin Kettunen näytti tältä.

Kuva: Atelier Central, 1903–1905

Kettunen valmistui filosofian kandidaatiksi (vastaa nykyistä maisterin tutkintoa) keväällä 1908. Hän suunnitteli tekevänsä väitöskirjan viron murteista. Viron kielestä hän oli innostunut jo opintojensa alussa, ja hänellä oli muutama virolainen (opiskelu)toveri.

Kesäksi 1908 Kettunen lähti Viroon keräämään aineistoa murteista. Helsingistä Tallinnaan hän matkusti yhdessä ystävänsä Johannes Aavikin kanssa, josta sittemmin tuli viron kirjakielen uudistaja. Matka tehtiin pienellä Viola-laivalla.

Kettunen ei ollut aiemmin käynyt Tallinnassa. Hän kirjoittaa ruoan olleen hyvää ja halpaa, tosin vähän erikoista. Puhtauteen hän ei ollut tyytyväinen. Katujen ja puotien nimet olivat kilvissä ensin venäjäksi, toisena tai kolmantena kielenä niissä oli viro.

Kettunen viipyi Tallinnassa pari päivää, mutta ei saanut selvitettyä, mihin hän pääsisi maalla asumaan. Hän siis osti umpimähkään junalipun Kiltsiin, yhdelle Tapan ja Tarton väliasemalle. Siellä hän arveli voivan tutkia pohjoisviron murretta, joka on lähellä viron kirjakieltä.

Kiltsissä Kettunen poikkesi erääseen huvilaan, jonka sattuikin omistamaan virolainen kirjailija Ansomardi Pitka. Kirjailija oli "leipänsä vuoksi joutunut sotilasuralle"; hän oli kapteeni Venäjän sotaväessä, mutta nyt kesälomalla huvilallaan. Kettunen majoittui Ansomardin luo.

Ansomardi hieman pelkäsi Kettusen puolesta, sillä maan poliittisen tilanteen vuoksi tuntemattomiin suhtauduttiin epäluuloisesti. Ansomardin mukaan suomalainen oli Virossa venäläiselle kuin punainen vaate ja suomalaisesta voisi jopa saada tapporahaa.

Kielenoppaana Kettusella oli eräs muonamiehen emäntä, jota hän haastatteli tämän tehdessä käsi- tai puutarhatöitä. Mummo piti koko hommaa vain Kettusen käsittämättömänä huvitteluna.

Työ eteni, mutta Kettusta harmitti mummon yksikertaisuus.

Kun kielenopas kyllästyi kyselyyn, eikä olisi halunnut toistaa sanoja, Kettunen keksi olevansa huonokuuloinen. Tätä keinoa hän kirjoittaa myöhemminkin käyttäneensä hyvällä menestyksellä.

Kettunen kirjoittaa virolaisten silmiinpistävän vilkkauden kuvastuvan kielessä: puhe on nopeaa ja rytmikästä. Jo tuolla ensimmäisellä matkallaan hän teki olettamuksen, että kielen suuri kuluneisuus (lyhentyneet sanat ym.) johtuu kansanluonteen vilkkaudesta.

Myöhemmin kesällä Ansomardi kyyditsi Kettusen Jalgsemaan kylään, jossa kirjailija oli syntynyt. Siellä Kettunen asui eräässä vauraassa talossa, jota isännöi ja emännöi vanhat sisarukset. Isäntä kyseli paljon Suomen oloista ja kommentoi aina "kentsakas" (omituista, kummallista).

Sama karjalaisilla? Oon monesti sanonu, että kun lyhentää sanat lopusta, ehtii puhua enemmän.

Kirjoitin eilen tähän kohtaan vielä pari twiittiä, mutta ne ovat nyt kadonneet. Pitää sitten kirjoittaa uudestaan ne.

Jalgsemaalla Kettusella oli kielenoppaana muuan yksinäinen suutari. Heti ensimmäiseksi suutari kysyi Kettuselta, onko Jumala olemassa. Kyliltä Kettunen kuuli, että tätä ankaraa kysymystä suutari pohti aina suutaroidessaan. Välillä hän päätyi ateistiksi, välillä uskovaksi.

Heinäkuussa Kettunen palasi kotiin ja alkoi kirjoittaa muistiinpanojaan äännehistorialliseksi tutkielmaksi. Prof. Heikki Paasonen hyväksyi tutkielman laudatur-työksi suomalais-ugrilaisiin kieliin, ja toht. K. F. Karjalainen käytti sitä viron kielen luennoillaan aineistona.

Kettunen oli ollut metsäsuomalaisreissun jälkeen kirjeenvaihdossa Juhoilan väen kanssa. Kun hän oli kertonut aikeistaan lähteä Viroon, Juhoilasta kirjoitettiin: "Ja kun sinä nyt lähet Viroon kylläpä ne sinut siella tappaa. Ei, tule tänne meiän luo!"

Kettunenkin ikävöi Juhoilan väkeä ja halusi täydentää metsäsuomalaistutkimustaan foneettisella katsauksella ja ruotsalaisten lainasanojen käsittelyllä, joten hän lähti heti vuoden 1909 alussa toiselle matkalle "metsäsuomalaisiin".

Talvella matkanteko ei ollut helppoa. Junalla piti kiertää Norjan kautta ja sen jälkeen kulkea 50–60 km reellä. Loppumatkan Kettunen oli päättänyt hiihtää. Jälleennäkeminen oli iloinen, ja nyt Kettunenkin sai juoda kahvia muiden kanssa savutuvassa.

Sattumalta Kettunen sai haastateltavakseen erään "umpiruotsalaisen kerjäläisukon" ja huomasi, miten "heikoilla perusteilla ovat todellisuuden edessä nuo varmoina esitetyt lainasanateoriat, joiden perusteella mm. äänteenmuutosten ikää aina yritetään ratkaista".

Palattuaan Helsinkiin Kettunen mm. kävi luennoilla ja teki kansanrunouden laudatur-työn inkeriläisten runojen vironkielisistä sanoista.

Kirjeenvaihto Juhoilalaisten kanssa jatkui. Kun Kettunen kertoi saaneensa silmälasit, siihen vastattiin: "Myö näämmön preevistä jotta sun on silmät ollo kipeät, vaan sun ei piä lukea ja studierata nin kovasti jotta sina sillä tärväitet."

Kettusen metsäsuomalaistatutkimus painettiin kirjaksi keväällä 1909. Seuraavaksi hän suunnitteli ryhtyvänsä tekemään väitöskirjaa Kodaveren jo puolittain hävinneestä murteesta ja meni puhumaan asiasta prof. Setälälle. "Niitä on niin paljon jo Viron kosijoita", oli vastaus.

Kettunen juoksi heti "noiden viron kosimamiesten" luo. Tunkelo ei aikonut enää viroon puuttua, ja Ojansuu sanoi: "Maa on laaja ja hedelmällinen, jos sinä menet oikealle, minä menen vasemmalle." Kettunen palasi Setälän luo näiden terveisten kanssa. Nyt Setälä ei enää vastustanut.

Tässä välissä Kettunen harmittelee sitä, että ei tullut opiskelleeksi venäjää tai ruotsia. Saksaa hän opiskeli, mutta vaihtoi sen sitten yleiseen historiaan. Historian opiskelusta hänelle kuitenkin oli myöhemmin hyötyä Suomen murremaantiedettä ja asutushistoriaa tutkiessaan.

Kettunen oli saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta mieluisan ansiotyön, Johannes Aavikin suomalais-virolaisen sanakirjan käsikirjoituksen tarkastuksen. Hän teki sitä keväällä 1909 kotonaan Joroisissa. Syksyllä oli tarkoitus lähteä Viroon.

Kesällä Kettuselle tuli yhtäkkiä mieleen, että voisi käydä Juhoilassa vielä ennen Viron-matkaa. Sieltähän sai aina uutta sanastoakin, hän vakuutteli itselleen "huvittelumielitekonsa kaunistamiseksi". "Minä junaan kohti Helsinkiä ja sieltä laivaan (...)"

Tukholman satamassa odotti ankara lääkärintarkastus. Venäjällä oli nimittäin ilmennyt koleraa, ja ruotsalaisten mielestä "mikä Venäjällä, se Suomessa". Matkustajien piti myös sitoutua menemään uuteen tarkastukseen parin päivän päästä, elleivät olleet poistuneet maasta.

Kettunen oli päättänyt ajaa pyörällä Ruotsin halki. Näin säästyisi rahaa ja voisi katsella nähtävyyksiä matkalla. Hän ajoi ensin Uppsalaan ja laski siellä kartasta, että Värmlantiin olisi matkaa linnuntietä enintään kolmesataa kilometriä.

Neljäntenä aamuna melko lähellä määränpäätä, Klara-joen lautalla Kettunen kuuli, että jos haluaa kulkea kunnon teitä, on tehtävä pitkä kaarto etelään Östmarkin kautta. Kettunen valitsi kuitenkin suoran tien, joka loppui Huitissa (Hvitsand).

Huitissa Kettuselle neuvottiin polku, jota pitkin hän voisi ajaa tai ainakin taluttaa pyörää n. 10 km ja sitten olla jo Vikin rannalla lähellä Juhoilaa. Polku kuitenkin muuttui aina huonommaksi ja huonommaksi ja lopulta hävisi kokonaan. Matka oli vasta puolessa.

"Nyt alkoi ristin tie. Oli ryteiköitä, joissa piti repiä pyörää oksista irti, oli suokannaksia, joissa oli edullisinta heittää pyörä hartioille. Kunhan pääsisin eteenpäin edes kilometrin tunnissa..."

Ryytyneenä, paita revenneenä ja kengät rikki Kettunen viimein pääsi perille Juhoilaan. Kuitenkin juhoilalaisten suurin surkuttelun kohde oli se, että "Laur" oli tärväinnyt silmänsä (saanut silmälasit).

Juhoilassa oli jälleen rattoisaa, mutta muistiinpanot jäivät vähäisiksi. Jo noin viikon kuluttua Kettunen päätti lähteä kotimatkalle. Pyörän hän oli myynyt Juhoilan sukulaistaloon ja päätti jalkamiehenä oikaista Östmarkin kirkolle, josta postin kyydissä pääsisi eteenpäin.

"Sen piti olla suora tie, hyppäys vain eli ainakin sama kuin hypotenuusa suorakulmaisessa tiekolmiossa. Matematiikka ei kuitenkaan ole ollut vahvimpia puoliani, ja nytkin tuli jo alkuun sellainen laskuvirhe, että (...) oli monta polkua, ja minä en sattunut sille oikealle."

Kettunen pääsi vasta illalla lopen uupuneena ja aikataulusta aivan myöhässä kirkolle. Posti oli mennyt menojaan siltä päivältä. Oli yövyttävä majatalossa. Seuraavana päivänä matka jatkui postin kyydissä Torsbyhyn ja sieltä laivalla Tukholmaan.

Tukholman satamassa Kettunen jo iloitsi siitä, että saisi puhua suomea, ja kysyi laivan perämieheltä laivan lähdöstä. Tämä ei kuitenkaan sanonut ymmärtävänsä suomea. Kettunen hämmästyi: "Mitä, suomalaisen laivan perämies ei osaa suomea, missä sitten kapteeni on?"

Perämies vei Kettusen kapteenin luo. "Kapteeni kutsui jonkun siivoojattaren tai kyökkipiian tulkiksi muka kuullakseen, mitä minulla olisi sydämelläni. Minä tietysti kiivastuin entistä enemmän (...)" Perämies uhkasi jo heittää Kettusen laivasta.

Kettunen meni laivakonttoriin valittamaan. Sielläkään ei puhuttu suomea, muistutettiin vain, että ollaan Ruotsin maaperällä. Kettunen vaihtoi kielen saksaksi ja sai ostettua lipun. Hän yritti saada muita matkustajia mukaan yhteiseen vastalauseeseen, mutta siitä ei tullut mitään.

Kotona Kettunen kirjoitti "mielestään täysin objektiivisen selostuksen tapauksesta" Uuteen Suomettareen. Parin päivän päästä oli Hufvudstadsbladetissa vastakirjoitus, jonka mukaan uutinen oli väärä ja sen taustalla se, että "suomettarelaiset" puuhaavat omaa laivayhtiötään.

Syyskesällä 1909 oli vuorossa Kettusen toinen Viron-matka. Nyt oli tarkoitus tutkia etelämurteita. Kettunen oli ensin muutaman päivän Rõngussa ja siirtyi sitten Tarttoon, jossa oli luvannut pitää esitelmän suomen ja viron kielen suhteesta Eesti Kirjanduse Seltsin kokouksessa.

Tartosta Kettunen lähti laivalla Emajokea pitkin Peipsille. Määränpäänä oli Kodavere. Siellä majapaikkana oli vanhan Saul-nimisen lukkarin koti. Kun Kettunen kuuli papin olevan matkoilla ja kysyi, kuka kastaa lapset, Saul vastasi: "Eks ikka köster." (Kukas muu kuin lukkari.)

Kirkonkylässä ei kuitenkaan ollut kunnollista vanhan murteen puhujaa, joten Kettunen jatkoi matkaa Rannan kuntaan. Siellä hän valitsi kielenoppaaksi kalamies Kiisa-Kaelun (Kiiski-), joka asui omassa töllissään kolmikymppisen tyttärensä Annan kanssa.

Kaelu oli aluksi hyvin innostunut ja ylpeä uudesta kuulmeistrin (koulumestarin) virastaan, varsinkin jos joku naapuri oli paikalla. "Panen õige prillid ette, muido arvavad, ei õlegi ma saks." (Panenpa lasit silmilleni, muuten luulevat, etten olekaan herra.)

Nopeasti Kaelu kuitenkin kyllästyi työhön, ja Annasta tuli varsinainen opettaja. Anna puhui hyvää yleiskieltä, mutta muisti vanhan murteen ja osoittautui joskus isäänsä luotettavammaksi lähteeksi. Hän osasi myös kiinnittää Kettusen huomion murteelle luonteenomaisiin piirteisiin.

Majoituksessa Kettunen oli erään vuokratilallisen luona. Kun hän ennen kotiinpaluutaan vieraili Rannan moisiossa, sen rouva kauhistui tuollaista asuinpaikkaa: "Fui! Kuinka te voitte syödä ja tulla toimeen talonpoikain luona, te olette tieteen marttyyri."

Syyskuussa Kettunen palasi Helsinkiin. Hän toimi Virittäjä-lehden taloudenhoitajana, kävi luennoilla – "tämähän oli vasta viides opintovuoteni" – ja kirjoitti kesällä keräämästään aineistoista pienen tutkielman viroksi.

Prof. Setälä oli siis hyväksynyt Kettusen väitöskirja-aiheen, ja hänen suosituksensa takasi Kettuselle kanslerin matka-apurahan seuraavaa Viron-matkaa varten. Apuraha oli kuitenkin mahdollista saada vasta kevätlukukaudella 1910.

"Apurahaa odottaessa ennätin tehdä minkä mitäkin – mm. järjestää uudestaan jo tutkielman muotoon syksyllä keräämäni ainekset sekä mennä kihloihin –, niin että vasta huhtikuun lopussa pääsin matkalle."

Päästyään Tarttoon Kettunen osti polkupyörän.

Kettunen pyöräili Rannan moisioon, johon hänen luultiin jäävän asumaankin. Kettunen halusi kuitenkin asua kielenoppaidensa luona ja majoittui Kaelun ja Annan "pieneen majaan". Iltoja hän silti usein vietti moisiossa.

Kaelulla oli oma sauna veden äärellä, ja lauantai oli saunapäivä. Vastat olivat tammesta, Kettusen mukaan niillä kylpeminen "onkin lupsakkaa kylpemistä". Sekä Kaelu että naapurissa asuva kauppias olivat kovia löylymiehiä, "eikä meistä yksikään toistaan lauteilta saanut ajetuksi".

Kesän alussa Kettunen kävi Tallinnan laulujuhlilla, jonne tuli myös hänen morsiamensa Suomesta. Laulujuhlien jälkeen molemmat matkustivat Kodavereen. Morsian majoittui Rannan moisioon, mutta Kettunen kävi siellä vain päivällisellä ja iltaa viettämässä.

Juhannuksen jälkeen Kettusta alkoi kiusata ajatus, että hän ei ollut työskennellyt "puhtaan murteen p u h u j i e n" parissa. Niinpä hänet ohjattiin hieman syrjempänä olevaan Kati Juasepin taloon.

"Ja mikä onni: Jooseppi oli pari viikkoa sitten lyönyt kirveellä jalkaansa. Jalka oli kyllä paranemassa, mutta mies vielä sai ehkä viikkoja könkkäillä kotosalla kainalosauvojen varassa, joten hänellä oli aikaa."

Kettunen teki Joosepin kanssa kontrahdin kahden viikon täysihoidosta. Morsiankin oli palaamassa Suomeen, eikä Kettunen aikonut enää viettää iltojaan moisiossa.

Ongelmana Joosepin talossa oli kirput, joiden vuoksi Kettunen ei meinannut saada nukuttua. Ratkaisuksi hän keksi kaulan kohdalta kiristettävän makuupussin, jossa olisi umpinaiset lahkeet ja hihat. Hän teetti sen Tartossa räätälillä. Sen nimeksi annettiin kirbukott (kirppupussi).

"No, voitonriemuisena sitten paneuduin, matkasta ja valvomisesta lopen väsyneenä (...) lavitsalleni makaamaan. Mitenkä nukuin? kysyivät aamulla uteliaasti Jooseppi ja emäntä (...). – Hyvin, saatoin rehellisesti vastata, mutta yöllä oli pussi kaksi kertaa tyhjennettävä."

Kun Kettunen oli saanut Kaelulta, Annalta ja Joosepilta kootuksi "tyydyttävän täydellisesti Kodaveren murteen äännehistoriaa valaisevat esimerkit", oli aika lähteä kiertelemään kihlakuntaa murre-erojen selville saamiseksi.

"Voisi luulla, että murre-erojen selvillesaaminen on hikistä työtä, mutta se käy varsin nopsasti (...) Mutta uutta ja yllättävääkin paljastuu vertailussa aina (...) se panee miehen mielihyvästä hyräkehtelemään tahi sitten miettien kulkemaan edestakaisin lattialla."

Joissain kylissä ja taloissa Kettuseen suhtauduttiin epäluuloisesti. Esim. eräässä talossa vanha ukko ja eukko säikähtivät Kettusen outoa asiaa ja pelkäsivät, että "rupeavat taas ihmisiä ampumaan puheiden vuoksi". Kettunenhan saattoi olla vakooja.

"Mutta ukko tomeroitui, huomattuaan, miten yksinkertaisella työllä saa suuren tuntipalkan. Ja niin sitä käytiin käsiksi äännehistoriaan siitä huolimatta, että mummo meidät koetti miltei väkivalloin keskeyttää."

Kun kihlakunta oli kierretty, piti selvittää ympäröivien murteiden pääpiirteet. Pohjoista kohti kulkiessaan Kettunen pistäytyi Tudulinnaan, jossa oli jokin juhla. Hän joutui tilapäisvieraana huomion kohteeksi ja sai kuulla, mikä ilo ja onni syrjäistä pitäjää oli nyt kohdannut.

"Suomen veli oli sinne ilmestynyt, ja millaiselle asialle päällepäätteeksi! Sehän oli luettu jo aikoja sitten sanomalehdistä, asialle, jolla edistetään molempien veljeskansojen yhteistä tiedettä, kyllä Tudulinnassa aikaa seurataan."

Kettusen olisi tehnyt mieli jatkaa Narvaan ja Inkerinmaalle vatjalaisten luo, mutta se matka oli säästettävä seuraavaan kesään. Nyt olisi käytävä edes yhdessä paikassa lännessä Harjumaan puolella ja sitten tehtävä retki etelään setukaisten suunnalle.

Lännessä Kettunen kävi Keilassa ja Raplassa. Molemmissa hän asui pappilassa. Keilan kirkkoherra J. Kukk "harrasteli kielitiedettäkin, noin vain kotoiselta pohjalta mutta sitä varmemmin uskoen päähänpistoihinsa".

Matka jatkui Emajoen taa Võrun kielipiirin puolelle. Kun Kettunen Emajoen ylitettyään ensi kertaa nousi pyörän päältä Võnnun pitäjässä, hän huomasi heti, ettei täällä tarvinut turvautua "tutiseviin vanhuksiin" löytääkseen murretta täysin hallitsevan ihmisen.

Varsinainen määränpää oli Räpinän pitäjä, jonne Kettusen oli kutsunut Räpinän paperitehtaan omistava neiti Erlich. Työ oli aluksi vaikeaa, koska kieli oli niin erilaista kuin pohjoisviro. Mutta "pian rupesi tämäkin äänne- ja muotosysteemi antautumaan hallittavakseni".

Parin viikon kuluttua Kettusen halusi lähteä katsomaan setukaisia. Hän oli kuullut heidän olevan kansanrunouttaan vielä laulavaa, alkuperäisissä oloissaan elelevää, uskonnoltaan kreikkalaiskatolista ja kehityksessä takapajulle jäänyttä heimoa.

Setukaisalue alkoi aivan Räpinän etelälaidasta, Võõpsun kauppalasta. Kielessä Kettunen ei huomannut paljon eroa Räpinän murteeseen verrattuna, mutta oloissa kyllä. Naiset ja osa miehistä käytti kansallispukuja, maat olivat karuja ja köyhyys silmiinpistävää.

Kettunen pyöräili Värskaan varhain pyhäaamuna. Matkalla hän ohitti paljon juhlapukuista kirkkoon kulkevaa väkeä. Sattui olemaan tärkeä kirkollinen juhla, jona maanantimia viedään kirkkoon siunattavaksi ja hautuumaalla omaisten hautakummuilla aterioidaan ja muistellaan vainajia.

Kettusta oli kehotettu menemään kunnantaloon, jossa oli kunnankirjurin apulaisena "eräs valistunut eestiläinen" Rautberg. Kirjuri oli ummikkovenäläinen, joka yllätti Kettusen sydämellisellä vastaanotolla ja pahoittelemalla vääryyttä, jota Venäjä oli Suomea kohtaan harjoittanut.

Rautbergin sukulaisen, nuoren "kymnasistin" kanssa Kettunen pääsi seuraamaan kirkonmenoja. Kettusella ei selvästikään ollut ennestään kokemusta ortodoksisesta jumalanpalveluksesta, ja kaikki vähän ihmetytti ja nauratti häntä. Tosin yksi syy oli se, että pappi oli "emähumalassa".

Kettunen keräsi setukaisilta vain vähän kansanrunoja ja totesi, että olisi tehtävä uusi retki järjestelmällisempää tutkimusta varten. Parin kolmen päivän kuluttua hän suuntasi Suomeen.

Kettunen palasi Viroon vuoden 1911 alussa. Ensin hän meni Alatskivelle, jossa etsi kielenoppaita köyhäintalosta. "[L]öysin jopa kolme hyvää mummoa, sinne syrjäkyliltä tuotua kuolemaansa odottamaan. Mutta sitä odottaessaan heillä oli aikaa varsinkin tarinoida (...)"

Maaliskuussa Kettunen lähti hiihtäen kohti setukaisia. Ensimmäinen taipale, Alatskiveltä Räpinalle, oli n. 80 virstaa (n. 85 km). Suomalaiset kapeat sukset ja kaksi sauvaa olivat vielä tuolloin Viron maaseudulla harvinainen näky, ja Kettusen menoa siksi kaikkialla ihmeteltiin.

"– Vaata, mis tuleb! (katso, mikä tulee!) saatettiin kiljaista tien vieressä olevan talon pihalta, ja kohta oli joukkoa tien vieressä töllistelemässä. – Toho, kes sa oled niisugune? (kuka olet, sellainen?) Minä en tietenkään salailemaan: soomlane!"

Myös setukaiset ihmettelivät suksia, joille heillä ei edes ollut sanaa. He sanoivat niitä "luistimiksi" (uizu') tai "pitkiksi jalkineiksi" (pitkäk kängädze').

Varsinaisen kielenkeruutyön Kettunen aloitti Pihkovan järven rannalla, Lobotkan kunnassa sijaitsevassa Laussinan kylässä, joka oli keskellä setukaisaluetta. Kortteeripaikka oli erään talollisen perheessä, jossa puhuttiin võrua "mutta luettiin myös sanomalehteä".

Päivät Kettunen vietti setukaispirtissä, jonka maailma oli "aivan erikoinen". Perheeseen kuului isäntä Kirp, emäntä ja neljä aikuista lasta.

Kettusen kompassi oli setukaisperheestä ihmeiden ihme, varsinkin kun hän pani neulan pyörimään puukon kärjen avulla. Perheen äiti oli näkevinään lasin alla jonkin paarman, eikä oikein uskaltanut kojetta edes katsoa. "Jos karkaa silmille?"

Työ sujui oivallisesti, ja kielenoppaita oli riittämiin. Aina joskus tuli joku naapurikin ihmettelemään kirjamiestä ja saamaan vahvistusta uskolle, että sanellun kansanrunon saa kuulla takaisin paperilta kirjoitettuna.

Muutaman viikon päästä Kettunen hyvästeli setukaiset ja hiihti jäätä pitkin Ninan kylään ja sieltä Alatskivelle.

Setukaismatkan seurauksena Kettunen sai kirjeen kielentutkija Heikki Ojansuulta, joka paraikaa tutki etelävirolaisia murteita. Ojansuu "pani aika jyrkän vastalauseen sen johdosta, että minä olin painunut hänen työmaalleen".

Kettunen oli kirjeestä pahoillaan. Ojansuu oli hänen moraalisia tukijoitaan, "vaikka meillä olikin ehtinyt olla pieniä yhteenottoja Virittäjässä eräistä tieteellisistä ja oikeakielisyyskysymyksistä".

Kettunen myös ihmetteli sitä, että Ojansuu ei ymmärtänyt setukaismatkan välttämättömyyttä juuri Kodaveren murteen tutkimisen kannalta.

"Ja sitten suorastaan suututti tuo p e r i a a t e, että jos joku oli 'merkinnyt' itselleen miten suuren kielialueen hyvänsä tai kokonaisia sukukieliä, niin sinne ei toinen tutkija saisi jalallaan astua, se oli kuin jokin kultakentän valtaus."

Kettunen kirjoitti heti vastauksen, "ystävällisen, mutta samalla tiukkasävyisen". Ojansuu ei vastannut, mutta kun he vuotta myöhemmin tapasivat, Ojansuu kertoi käsittäneensä Kettusen matkan tarkoituksen väärin ja olleensa tämän selitykseen tyytyväinen.

Kettusen seuraava tehtävä oli murrerajan tarkistus. Ei ollut suksi- eikä polkupyöräkeli, joten oli "otettava reppu selkääni ja lähdettävä lapikasjalassa rämpimään teitä ja polkuja koko kihlakunnan kierrokselle".

"Rajat ovat helppo piirtää ja sanoa, mutta muistan, että tuo yli viikon kestänyt rämpiminen on tukalimpia niistä matkoista, joita olen tehnyt. Kulku väsytti kovasti, jalat likosivat märäksi ja sadekin hätyytteli." Toukokuussa Kettunen palasi taas Helsinkiin.

Kesäkuussa 1911 Kettunen matkusti jälleen Suomenlahden taakse. Tällä kertaa hän suuntasi ensin Virumaalle. Kulkuvälineenä oli polkupyörä. Narvassa pistäydyttyään Kettunen jatkoi Laukaanjoelle ja Joenperän vatjalaiskylään.

Ensimmäisen kielenoppaan vatja osoittautui "rappeutuneeksi", inkerikkomurteen ja viron sekaiseksi. Kettusta alkoi yhä enemmän epäilyttää, kun kielenopas lupasi rahaa vastaan opettaa myös inkerikkomurretta, suomea, viroa, venättä... Parempi opas löytyi Kattilan pitäjästä.

Seuraava kohde oli Võnnu Etelä-Virossa, mistä matka jatkui Tarvastun pitäjään, joka sijaitsee Mulgimaaksi kutsutulla seudulla. Paikalliset olivat varhain vaurastunutta, "itsetietoista, ylpeää väkeä ja säilyttivät mielellään vanhat kansalliset tapansa".

Seuraavaksi Kettunen matkusti erääseen Otepään ja Pühajärven lähellä sijaitsevaan moisioon tuttavansa suosituksesta. Siellä hän vaikuttaa lähinnä lomailleen, vaikka "jossakin talossa kävin muutaman päivänä työskentelemässä".

Heinäkuun puolivälissä Kettunen sai morsiameltaan kirjeen, jossa tämä kertoi matkustaneensa Haapsaluun. "Mitäs asiaa minulla olisi sen jälkeen ollut Otepäässä. Minäkin Haapsaluun!"

Haapsalusta Kettunen morsiamineen matkusti Hiiumaalle, missä Kettunen teki vähän töitäkin. Kielenoppaana oli vanhanpuoleinen ompelijatar, joka ei juuri ollut liikkunut kotisaarensa ulkopuolella. Murre oli "ruotsalaisen fonetiikan hapattamaa". Seuraavaksi oli edessä kotimatka.

Toukokuussa 1912 valmistui Kettusen väitöskirja. Seuraavan vuoden toukokuussa Kettunen lähti kahden kuukauden kesämatkalle vatjalaisiin. Ensin piti hakea yliopiston kanslerin suositus Pietarista. Sieltä matka jatkui junalla Molotskovitsan asemalle.

Molotskovitsasta Kettunen lähti pyörällä kohti pohjoista. Matkan varrella erään talon pihalla askarteleva mummo oli Kettusesta niin suomalaisen näköinen, että hän toivotti hyvää päivää suomeksi.

"Voi, miten mummo ilostui, käski tupaan ja alkoi etsiä maitoa tahi jotain tarjottavaa, ennen kuin kunnolla tiesi, mistä olen. (...) Ei, hän ei ollut Suomessa käynyt, ei kukaan näiltä mailta, vaikka suomalaisia ollaan, suomalaisia, mitenkäs muuten (...)"

Mummo asui poikansa kanssa, joka pian tuli kotiin. Koska Kettuselle tarjottiin talosta syötävää, hänkin tarjosi omia – suomalaisia – eväsleipiään.

Jo puheesta kuuli, että mummo ja poika olivat savakoita, joiden esivanhemmat olivat 1600-luvulla siirtyneet Savosta Inkerinmaalle. "Kummallista väkeä ne muinaiset savolaiset, joiden levoton veri ehkä omissakin suonissani minua ajoi maailmaa puskemaan."

Pyörämatka jatkui Koslovan kylään, jossa prof. Setäläkin oli muutamaa vuotta aiemmin käynyt. Hän oli määrännyt Kettuselle kielenoppaaksi 50-v emännän Hariton Matjon eli Matrein. Vatjantaitoisia kylässä olikin vain kaksi, Matrei ja 70-v ukko Djimun Zakko.

Myös Kettusen vaimo oli tulossa Koslovaan (he olivat menneet talvella naimisiin), ja Kettunen oli luvannut mennä häntä Pietariin vastaan. Molovitsassa he yöpyivät hotellissa. Vuoteissa oli likaiset lakanat, ja Kettuset pyysivät, että ne vaihdetaan.

"Likaiset? Miten voitte sanoa että likaiset, kun vasta k a k s i vierasta on niillä maannut?" ihmetteli palvelija. Kettunen ei halunnut maksaa ylimääräistä, eikä "kova sana" auttanut, joten Kettuset vaihtoivat vuoteisiin omat lakanansa.

Koslovassa odotti lämmitetty sauna ja ystävällinen kohtelu. Kettunen ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Matrein vatjaan. "Eukkoparka oli kyllä puhunut äidinkieltään parikymmentä vuotta sitten, nytkin hän muisti runsaasti sanoa, mutta paradigmavaisto horjui."

Kettunen päätti siirtyä Mahun kylään, jossa vatja oli "eräiden vanhojen kesken elävänä seurustelukielenä". Työ Mahussa "läksi liukumaan kuin reki liukkaalla tiellä". Kielenoppaana oli Matrjo-mummo, jonka poika vuokrasi talostaan toisen tuvan Kettusille.

Kylä oli venäläismallinen: Talot olivat vierivieressä, ikkunat "kadulle" päin. Navetat olivat saman katon alla. Kylän nuoret kulkivat iltaisin edestakaisin "kadulla" ja lauloivat venäläisiä lauluja. Metsän laidasta kyläkiikulta kuului balalaikan soitto myöhäiseen yöhön.

Teetä juotiin paljon. Kerran Kettuset laskivat isäntänsä juoneen 14 lasia teetä, kun he olivat kutsuneet taloväen vieraakseen. Kahvia juotiin sunnuntaisin, yhtä suuria määriä kuin teetä.

Vatjaa puhuvat vanhukset kertoivat, että 50 v aiemmin oli koko kylässä ollut vatja vallalla, mutta sitten äidinkieltä oli alettu hyljeksimään. Ihmeteltiin, miksi vieras kaukaa Suomesta tulee kieltä oppimaan.

"Selitys, että on sellainen s u u r i k o u l u , jossa vatjaakin opetetaan ihan studenteille, ei tuntunut uskottavalta, niin mieluista hämmästystä kuin se herättikin."

Kettunen pistäytyi vielä naapurikylässä Kliimettinassa ja kauimpana sijaitsevassa, metsien eristämässä Itšäpäivän eli Ikäpäivän kylässä. Molempien murteissa oli erikoisuuksia, ja Ikäpäivässä lapsetkin vielä puhuivat vatjaa.