Thread by @ooseuri

Oletko ihmetellyt, miksi monet toimittajat ovat niin närkästyneitä ja pettyneitä tapaus Kuuselasta?

Pyrin selittämään. TL;DR: mediaympäristö on muuttunut, journalismin on ollut pakko muuttua, profession ammattimaisuus on vahvistunut. 🧵

yle.fi/a/74-20080515

Jo nykyisillä JO-pykälillä ainakin osa Kuuselan fabuloinnista olisi ansainnut langettavan. Yleisön on pystyttävä erottamaan tosiasiat mielipiteellisestä ja sepitteellisestä aineistosta.

@MattiApunen penäsi tilaa kokeiluille ja leikittelyllä. Hän painotti myös kontekstia, puolusti ”kokeellista lehtitekstiä” ja yleisön kykyä lukea toimittajaa, jonka olemus on kokeellinen.

Tässä on tietysti monta isoa ongelmaa, mutta ripaus järkeä.

hs.fi/kulttuuri/art-…

Journalismissa on tilaa leikittelylle. Esimerkiksi satiiri on tyylikeino, jota hyödynnetään erilaisissa teksteissä, äänessä ja videoissa etenkin uutisjournalismin ulkopuolella. Satiiri ja karnevalisointi voivat sopia vaikka pakinaan, politiikkapodcastiin ja tv:n uutissatiiriin.

Rajanvedot eivät aina ole yksinkertaisia. Esimerkiksi tutkija @joonaskoivukosk on käsitellyt journalistista uutissatiiria hybridinä genrenä.
journal.fi/mediaviestinta…

Yle-kollegani @JanneZareff on syventynyt laajemmin journalistiseen komiikkaan.
jyx.jyu.fi/handle/1234567…

Tämä oli tapaus Kuuselan yhteydessä ilmiselvä sivupolku, mutta mielestäni välttämätön sellainen, jotta ymmärrämme Journalistin ohjeiden kohtaa 11 ja Matti Apusen puheenvuoroa leikittelyn ja kokeiluiden puolesta. On helppoa puhua toisten ohi.

Sitten ytimeen eli kerronnallisen journalismin ja featuren rajoihin. Muistutan, että nimenomaan featuren eettisissä kysymyksiä minua parempia asiantuntijoita ovat mm. @anunou ja @sonjasaarikoski sekä #feature-kirjan toimittajakollegat @ReettaRaty ja @TuomasKaseva.

Siksi lähden (taas) sivupolulle. Tulkitsen, että meillä on Suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut journalismin ammattimaistumista, joka johtuu yhtäältä mediaympäristön muutoksesta, toisaalta ammattikunnan itseymmärryksen ja profession rajojen vahvistumisesta.

Otetaan mediaympäristön muutos. Kontekstit ovat romahtaneet, valta on hajautunut ja informaatiotulva on valtava. Mediaympäristössä, jossa ”kaikki on sisältöä”, on journalismin omien rajojen kirkastaminen ollut tärkeää.

Juuri totuudellisuus ja vahva itsesääntely ovat journalismin erottautumistekijöitä, kun rinnalla on vastamediaa, disinformaatiota ja kaikenkarvaisia sisällöntuottajia.

Perinteisen median kultakaudella ennen digitaalista murrosta mediainstituution asema oli hierarkkinen ja vahva, median yleisösuhde etäinen. Toimittajan journalistinen auktoriteettiasema oli vankka ja toimittajat käyttivät usein valtaa objektiivisuuden verhon takaa.

Olen melko varma, että Matti Kuuselan tapaus ei ole ainoa laatuaan. Ennen digitaalista murrosta oli paljon helpompaa revitellä rajoilla jäämättä kiinni fabuloinnin tai plagioinnin tapaisista synneistä. Ehkä niitä ei edes pidetty niin syntisinä asioina kuin tänään.

Painotan mediaympäristön muutosta, sillä juuri se on pakottanut journalistit perustelemaan institutionaalisen paikkansa, mutta myös uudelleenarvioimaan omia työ- ja ilmaisutapojaan. Digitaalisessa ympäristössä arviointi on paljon tarkempaa. Toimittajat ovat itse myös tarkempia.

Oma tulkintani on, että Suomessa jonkinlainen vedenjakaja oli ns. enkeli-Elisan tapaus, jota @hannanik ja Anu Silfverberg pöyhivät ansiokkaasti. Se sai liikkeelle suurempia voimia alan sisällä.
hs.fi/kuukausiliite/…

Silloin nähtiin puheenvuoroja, että tapaus olisi voinut olla ”esimerkki totuudesta”. Sittemmin on tajuttu, että journalismi ei voi perustella arvoaan yleisölle, jos se tosiasioiden sijaan tyytyy esimerkkiin totuudesta tai alkaa värittää faktaa fiktiolla.
hs.fi/kotimaa/art-20…

Viime vuosina onkin kerta toisensa jälkeen todettu, että ”narratiiviseen journalismiin pätevät samat säännöt kuin muuhunkin journalismiin: kaiken on oltava totta”, kuten @j_p_arola tässä Journalistin jutussa kirjoittaa.
journalisti.fi/artikkelit/201…

Vuonna 2022 ilmestyneessä Feature!-teoksessa tätä kysymystä sivutaan moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi reportaasi, joka on nyt ollut tapetilla. Kirjassamme @katriinapa muistuttaa, että jos kertoo, miltä sohva haisee, niin sitä on nuuhkaistava.

Lisäksi @anunou on kirjoittanut kokonaisen luvun rekonstruktioista. Hän kirjoittaa mm. seuraavasti.

Lisäksi @anunou on julkaissut narratiivista journalismia koskevan lopputyön Oxfordissa Reuters-instuutissa. Se on tutustumisen arvoinen:
reutersinstitute.politics.ox.ac.uk/our-research/b…

Narratiivisen journalismin etiikasta on kirjoittanut paljon lisäksi @sonjasaarikoski. Hänen gradunsa on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa:
helda.helsinki.fi/items/c1ddde62…

Myös Sonja Saarikoski on yksi Feature!-kirjan kirjoittajista. Hän kirjoittaa featuren eettisistä sudenkuopista. Hän kirjoittaa mm. näin.

Tapaus Kuusela palautuu journalismin yleisösuhteeseen ja perusteluun yhteiskunnalle. Journalismin ytimessä on totuudellisuus (mikä itsessään ihan toisen ketjun aihe) – riippumatta riippumatta siitä puhutaanko uutisjournalismista vai muista journalismin lajeista.

Tapaus Kuusela ei [onneksi] ole vakavuudeltaan Claas Relotiuksen tai Jayson Blairin tapausten kaltainen. On tässä silti keskusteltavaa. Itse kuulun niihin, joiden mielestä journalismin rajojen pitää olla kirkkaampia ja toimintatapojen läpinäkyvämpiä.

Jos haluaa keksiä reportaasiin ihmisten sanomisia tai ajatuksia, featurejuttuun yksityiskohtia tai podcastiin narratiivisia kohtauksia, niin fiktion puolella on tilaa. Ei nakerreta journalismin auktoriteettia ja sitä arvokasta työtä, jota sadat toimittajat Suomessa(kin) tekevät.