One of the concerns I have with #longtermism as it is currently practiced is that it tends to devalue non-human life. It does not seem plausible that the life of fish, for example, is so terrible that extinction would be good for them.
I think we need to learn how to share this world equitably with non-human life, if for no other reason than because our life support systems depend on them, and this means that more humans or AGIs aren't automatically a Good Thing. (Neither are fewer humans, though.)
In general, I find the goals of #longtermism commendable, but the blind spots are annoying.
For example, calling people to give what they can - why not just campaign for more equitable taxation?
There are very good reasons to believe that long-term future of humanity requires setting limits to the use of the Earth's ultimately limited resources, like the ecosystem's capability to act as a sink for metabolic wastes.
And there are very good reasons to believe that such limits cannot be set or respected unless the resources are shared equitably. Historical precedent seems rather clear: the only alternative to equitable sharing and cooperative enforcement of limits seems to be fascism.
These limits - call them limits to life support system performance if you will - are not escapable via space colonization. If anything, such limits are even more apparent in space, where everything needs to be explicitly provided for.
• • •
Missing some Tweet in this thread? You can try to
force a refresh
Kuten vaikka tässä taas totean, empiirinen todistusaineisto ei oikein tue yleistä luuloa, että väestönkasvu olisi "merkittävin" tai itse asiassa edes kovin merkittävä ympäristöongelma.
Käydäänpä nyt tämä asia kerrankin kunnolla läpi; ketju vastaisuudenkin varalle. 1/
Aloitetaan toteamalla triviaalisti todeksi, että ceteris paribus l. kaiken muun pysyessä vakiona, ympäristöongelmat olisivat pienempiä jos ihmisiä olisi vähemmän.
Monen ajattelu loppuukin tähän. Pitäisi kuitenkin kysyä: miten paljon vähemmän, ja pysyisikö kaikki muu vakiona? 2/
On nimittäin yhtä triviaalisti totta, että jos kulutuksen määrä per ihminen jatkaa kasvuaan, ennen pitkää yksikin ihminen olisi liikaa.
Esim. jos kulutuksen vahingot kasvavat 2 prosenttia vuodessa, kauanko aikaa saataisiin puolittamalla kulutus, keinolla tai toisella? 3/
* pitkän matkan it-ohjusten tutka toimi, mutta ei jostain syystä kyennyt lukittumaan kohteisiin
* viestijärjestelmän käyttäminen kaatoi tutkan
* neljästä pääkoneesta 2 oli 20-25 000 käyttötuntia yli sallitun käyttöiän
* näitä sai käyttää vain laivaston komentajan luvalla
2/
* kaksi muuta konetta oli "vain" tuhansia tunteja yli sallitun käyttöiän
* jotkut aluksen generaattoreista toimivat, osan ajasta
* peräisinlaitteisto oli viallinen
* kaiken kaikkiaan alus sai arvosanan "tyydyttävä"
3/3
Maapalloa voi hyödyllisesti ajatella valtavana avaruusaluksena, jolla on vahva mutta kuitenkin kapasiteetiltaan rajallinen elossapitojärjestelmä. Tätä järjestelmää ei voi rasittaa määrättömän paljon ilman, että sen toiminta häiriytyy. 2/
Nyt näyttää siltä, että tämän elossapitojärjestelmän ns. nielujen tukkeutuminen aiheuttaa sivilisaatiolle pullonkaulan jo ennen kuin helposti saatavissa olevien luonnonvarojen puute aiheuttaa sen.
Voimme venyttää rajoja kekseliäisyydellä, mutta emme ohittaa niitä. 3/
Ei varmaan ihan samanlaisiin, mutta ihan aina kun laitetaan parikymppisiä pelkäämään ja tappamaan niin siinä tulee ylilyöntejä. Tästä syystä on niin tärkeää että myös reservin johtajat sisäistäisivät asian tärkeyden eivätkä vähättelisi ikinä edes puheita raakuuksista.
Ei tarvitse ihan hirveästi lukea sotahistoriaa, että pystyy hyvinkin kuvittelemaan kehityskulun missä vähän heikosti johdettu joukko päätyy tekemään hirveyksiä. Myös suomalainen.
Tämä olisi paitsi vääryys, myös isänmaan edun vastainen strateginen katastrofi.
Ammattisotilaisiin mä luotan tässä asiassa. Olen monta kertaa kuullut miten ammattilainen ihan oma-aloitteisesti ja herkällä liipaisulla puuttuu puheisiinkin sodan oikeussääntöjen rikkomisesta. Ja se on sekä oikein että strategisesti viisasta.
Näin on. En edelleenkään ole vihreä enkä äänestä vihreitä, mutta tämä on totta.
Kestävyyskriisin ratkonta on sitä, kun kestämättömän yhteiskuntajärjestyksen nelikulmaista palikkaa yritetään sovittaa maailman rajojen pyöreään reikään. Ongelma ei ole viestinnässä vaan vallassa.
Minusta on hyvä puhua kestävyyskriisistä kaikilla eri tavoilla mitä vain keksitään. Näin viesti kenties tavoittaisi mahdollisimman monta ihmistä. Kestävyyden vastustajat tulevat aina tarttumaan niihin puhetapoihin, joihin tarttumalla uskovat jarruttavansa asiaa eniten.
Ympäristökriisiin on haettu viestinnällistä viisastenkiveä jo 50 vuoden ajan, ja säännöllisesti esitetään, että jos vain aktivistit tekisivät toisenlaista aktivismia, niin ongelma ratkeaisi.
Näin esittävät ovat harvoin tehneet itse aktivismia.
Palataanpas vielä valtionyhtiö Outokumpuun kun on toisestakin syystä ajankohtaista asiaa: millaisia mahdollisuuksia yrityksille avautuu, kun energian hinta nousee valtavasti?
Vuonna 1944 Outokummulla oli nimittäin Ongelma. 1/
Outokumpu oli v. 1936 rakentanut päätuotteensa kuparin jalostamiseksi maailman suurimman sähköllä toimivan kuparinsulatusuunin. Nyt kuparia tarvittiin ehkä kipeämmin kuin koskaan: 90 % suunnitellusta tuotannosta tarvittaisiin sotakorvauksiin, jotka ehkä estäisivät miehityksen. 2/
Mutta. Rauhanteossa Neuvostoliitto oli kahmaisemassa suuria alueita Suomesta, mukaanlukien Enson ja Rouhialan suuret vesivoimalaitokset.
Yhdellä iskulla Suomen sähköntuotannosta katoaisi rouhea kolmannes.