Paras tapa tukea ihmisiä tässäkin hädässä olisi käteisen jakaminen.
Se ei sekoittaisi hintasignaalia kuten hintakatto, ei valuisi vähintään osin sähkön tuottajille, kuten sähkön verotuksen alentaminen, ja tulisi köyhillekin heti eikä ehkä joskus kuten verovähennys. #sähkönhinta
Jos tehokkain keino eli rahan jakaminen ei kuitenkaan syystä tai toisesta onnistu, niin sitten pitää tehdä jotain muuta. Norjan malli eli tietty määrä tuettua sähköä per nenä toimisi. Jos veroja lasketaan, niin sitten ALV tai sähkövero.
Kannustan silti rahan jakamiseen. Se palkitsisi niitä jotka voivat säästää, eikä rankaisisi niitä jotka eivät voi. Ja se näkyisi kotimaisessa kysynnässä.
Hyvin tyhmä keino olisi päästökaupan sabotointi. Sen vaikutus sähkön hintaan on nyt hyvin pieni, sen romuttaminen läpsäisisi poskelle suomalaista vähäpäästöistä sähköä käyttävän teollisuuden kilpailukykyä, ja se hyydyttäisi sijoituksia fossiilisista riippumattomaan tuotantoon.
Rahan jakamisessa on semmoinenkin mukava puoli, että siinä on vain hyvin pieni riski särkeä toimivia systeemejä tai tuottaa odottamattomia vahinkoja, toisin kuin kiireellä tehdyissä rukkauksissa vaikkapa sähkön verotukseen tai sähköpörssin toimintaan.
Rahan jakaminen voidaan myös keskeyttää nopeasti jos joku odottamaton seuraus ilmenee, tai kriisi päättyy.
Tarvittavaa käteistä saataisiin esimerkiksi sähköntuottajien windfall-verolla. Jätetään kuitenkin bonus niille, jotka ovat ymmärtäneet sijoittaa putinittomaan tuotantoon.
Ylisummaan käteisen rahan jakaminen on osoittautunut tutkimuksissa säännöllisesti erinomaiseksi ellei parhaaksi ja tehokkaimmaksi tavaksi tukea apua tarvitsevia. En ihan heti keksi miksei nytkin.
Päivitys: kirjoitin muistion, miksi suora tuki voisi olla tehokkain ratkaisu.
Toistaiseksi viimeinen huomio valtion budjeteista ylipäänsä:
Nyt viimeistään pitäisi olla selvää, että köyhimpienkin turnauskestävyys ja luottamus siihen, että itsenäinen Suomi ajaa heidänkin asiaansa, on tärkeämpää kuin se, saavatko jo rikkaat vähän enemmän.
Elämme aggressiivisen ja häikäilemättömän suurvallan naapureina. Pelastuimme jo kerran itsenäisyyden menettämiseltä täpärästi, kun tarpeeksi monet köyhätkin olivat ehtineet kokea Suomen olevan myös heitäkin varten, toisin kuin vielä 21 vuotta aiemmin oli ollut.
Se, että sodan jälkeen oli tarpeeksi niitä, jotka muistivat että kaikkien mukana pitäminen on suorastaan itsenäisyyden ehto, on iso syy miksi olemme edelleen jotensakin hyvinvointivaltio, ja säännöllisesti maailman parhaiden maiden joukossa lähes joka mittarilla mitä on keksitty.
Yksi syy miksi kannustan äänestämään seuraavissakin vaaleissa nuorempia poliitikkoja on se, että niin monet vanhemmat näyttävät olevan ajatuksellisesti erittäin jumissa hyvin poikkeuksellisessa maailmanajassa - pitkässä 1990-luvussa (n. 1991-2008).
On toki osa nuoristakin.
Esimerkiksi velkahysteria on jo älyllisesti epärehellisellä pohjalla, kun oppositiokaan ei kykene esittämään miten ruton, sodan ja energiakriisin keskellä olisi tehty merkittävästi velkaantumista vähentävä budjetti, ja jopa lupailee miljardien lisävelkaa yksin veronalennuksiin.
Nyt on niin, että pystyssä pysyvät valtiot velkaantuvat. Tämä aiheutuu osaksi siitä, että ympäristöltä ja fysiikalta otettu velka tulee nyt maksuun.
Velan määrään voidaan ehkä vähän vaikuttaa. Ennen kaikkea tekemällä politiikkaa, jolla uppoavasta talousmallista päästään pois.
On kiinnostavaa nähdä, miten paljon tämä puhe näkyy ydinvoiman suosiossa Euroopassa pidemmällä tähtäimellä.
Nostan käden pystyyn virheen merkiksi: omissa riskikalkyyleissäni uskoin, ettei edes Venäjä alentuisi tai vaivautuisi uhkaamaankaan reaktoreiden särkemisellä.
Uskoin, että joukkotuhoaseita omaavalla Venäjällä olisi halutessaan paljon paremmatkin keinot saada aikaan tuhoa kuin pommittaa reaktoreita. Kun isku esim. muuntajakenttään on paljon helpompi tapa ottaa voimala pois pelistä.
En edelleenkään silti pidä ainakaan kylmäsulkutilaan ajetun ydinvoimalan pommittamista mitenkään mainittavana riskinä vrt. sotimisen muut riskit, etenkään kun osapuolena on siviileistä piittaamaton Venäjä. Pahassakin tapauksessa saastuminen jäisi vähäiseksi.
Jos pitäisi veikata, veikkaisin ainakin kertoimella 2/3, että EU-maiden velkaantuminen tullaan hoitamaan isolta osin muuten kuin varsinaisesti takaisin maksamalla.
Kun olet pankille velkaa tonnin, se on sun ongelmasi. Kun keskuspankille miljardin, se on keskuspankin ongelma.
Kaiken velkapelottelun keskellä pitäisi muistaa semmoinen todellinen ja mielestäni kasvava riski, että Suomi välttelee hysteerisesti velanottoa, mutta muut EU-maat ottavat ja nollaavat velkansa.
Tämmöisiä on käynyt ennenkin ja mitä luultavimmin käy tälläkin vuosisadalla.
Pitkän ja useimmissa maissa poikkeuksellisen tasaisen 1990-luvun (n. 1991-2008) talousoppien hyödyllisyys ohjenuorana heikkenee nyt koko ajan, kun maailma kriisiytyy.
Jotain oppia voisi löytää aikaisemmista myllerrysten vuosikymmenistä, vaikkapa aikaväliltä 1929-1950.
Opposition tehtävä on olla oppositiossa eli vastustaa. Se on tärkeä tehtävä.
Silti sekä huvittaa että hirvittää, miten moni näköjään lapsenomaisesti uskoo, että mikään hallitus olisi selvinnyt vuosisataan pahimmasta pandemiasta, suursodasta ja energiakriisistä ilman velanottoa.
Aivan pähkähullua on kun oikeustoimikelpoiset aikuiset uskovat tosissaan, että puolue mikä lupailee miljardin velanottoa yksinomaan veronalennusten rahoittamiseksi, olisi saanut valtion taloudellisen tilanteen ihan tosi paljon paremmaksi.
Mutta näin ne asiat näköjään koetaan.
Olisiko ottanut himpun vähemmän velkaa? Hyvin mahdollista. Mutta millä hinnalla?
Maksamme vieläkin jopa 1990-luvun laman kiihkeän juustohöyläpolitiikan laskuja. Vaikkapa Ruotsi pärjäsi humaanimmalla politiikalla paljon paremmin.