Thread by @MaijuWuokko

#jännätnaiset-kohun herättämän keskustelun innoittamana seuraava pitkä ketju. Keskustelua vaikuttaa kärjistävän se, ettei moni alan ulkopuolinen kunnolla hahmota miten historiaa tutkitaan. Aiheina siis
💠 #historia ja #menneisyys
💠 historian #lähteet
💠 #historianopetus
1/

Historia ei ole sama kuin menneisyys. Historia on menneisyyttä tutkiva tiede. Menneisyyttä ei voi tavoittaa sellaisenaan, vaan historiassa on kyse tulkinnoista, joita historiantutkijat tekevät menneisyydestä. Historiaa _ei ole_ ilman tutkijan aktiivista tulkitsevaa otetta. 2/

Historioitsija tutkii ja tulkitsee menneisyttä sen jättämien jälkien eli lähteiden avulla. Lähteet ovat usein tekstimuotoisia (kirjeitä, päiväkirjoja, pöytäkirjoja, muistioita, mietintöjä, lehdistöä...) mutta voivat olla myös vaikkapa kuvaa, ääntä, videota tai esineitä. 3/

Lähde tarkoittaa historiantutkimuksessa siis ihan muuta kuin useilla muilla aloilla, joilla "lähteet" merkitsevät aiempaa tutkimusta. Historiantutkimuksessa aiempi tutkimuskirjallisuus erotetaan alkuperäislähteistä omaksi erilliseksi kategoriakseen. 4/

Yhtä tutkimusta varten historiantutkija lukee ja analysoi helposti satoja, usein tuhansia sivuja lähteitä. Lisäksi historioitsija perehtyy aiempaan tutkimukseen ja käy sen kanssa vuoropuhelua: tekeekö hän lähteistään saman- vai erisuuntaisia tulkintoja kuin aiempi tutkimus? 5/

Lähteillä ja aiemmalla tutkimuksella on molemmilla tärkeä roolinsa tulkintojen muodostamisessa. Historioitsija ei kuitenkaan pohjaa tulkintaansa vain aiempaan tutkimukseen, vaan aina myös alkuperäislähteiden analyysiin.
6/

Eli: kun historioitsija rakentaa tutkimuksensa "lähteille", prosessi on täysin eri kuin silloin, kun tietokirjailija kokoaa teoksensa historiantutkijoiden kirjoittamista "lähteistä" muiden alojen ja ei-historioitsijoiden ymmärtämässä mielessä. 7/

Lähteiden ja kirjallisuuden eron hahmottaminen ei ole myötäsyntyistä vaan vaatii historian yliopisto-opiskelijoilta harjoittelua mm. opinnäytteitä tehdessä. Ei siis ihme, jos eronteko on hämärä ei-historioitsijoille. 8/

Viime päivien some-keskusteluissa juuri tämä seikka on noussut esiin. Vaikuttaa olevan yllättävän yleinen ajatus, että historioitsija poimii tietonsa sellaisenaan jo olemassa olevista historiankirjoista tai vastaavista valmiista tietovarannoista. 9/

Koulun ja lukion historianopetus voi herkästi tuottaa tällaisen käsityksen. Opetussuunnitelmat korostavat nykyään historian tulkinnalliseen luonteeseen perehtymistä lähdetyöskentelyn avulla. Se on hienoa! 👍 10/

Historianpedagoginen tutkimus kuitenkin osoittaa että käytännössä koulu- ja lukio-opetus lähestyy historiaa jonain joka _on_ ja sellaisenaan vain omaksutaan. Siis kumuloituvina sisältötietoina (nimet, vuodet, aikakaudet jne.), ei jonain jota aktiivisesti tehdään ja tulkitaan. 11/

Haaste liittyy myös kaupallisten kustantamoiden julkaisemiin historiateoksiin. Mahtavaa että Suomessa riittää niille lukijoita! Mutta tarkat lähdeviitteet ja lähteiden esittely kutistetaan kaupallisissa julkaisuissa usein minimiin ja/tai kirjan loppuun alaviitteiden sijaan. 12/

Tarkat viitteetkään eivät tarkoita, että historioitsija olisi vain poiminut faktoja lähteistään ja kirjannut ne ylös tekstiinsä. Viitteiden avulla tutkija osoittaa, mihin lähteisiin hänen tekstissä esittämänsä tulkinnat nojaavat. 13/

Lähteiden ja niiden käytön pohdinta voi toki parhaimmillaan olla osa itse tarinaa . Näin on esim. Mirkka Lappalaisen tuoreessa Smittenin murhassa. Sitä voi suositella kurkistusaukkona historian tekemisen periaatteisiin ja haasteisiin kaikille kiinnostuneille. 14/

Ehkä me historioitsijat voisimme myös ammentaa kohusta ainakin sen opin, että meidän täytyy pitää paljon enemmän ääntä omista lähteistämme ja tavastamme analysoida ja tulkita niitä. Lähteet ja lähdeviitteet FTW! 📜🔍 15/15