Thread by @jojalonen

Suomalaisissa tiedotusvälineissä on nyt tavan takaa selitetty Venäjän sotarikoksia historialla. Ennakkotapauksia haetaan kaukaa menneisyydestä. Isoviha on hyvin suosittu; myös Liivinmaan sota on esillä. On luotu kuva viisisatavuotisesta barbarian jatkumosta.

Se on erheellinen.

Tässä ketjussa ei ole tarkoitus selittää Venäjän sotalaitoksen ominaisuuksia parhain päin. Sen sijaan tarkoitus on tähdentää, etteivät sodan raakuudet ole venäläiselle sodan kulttuurille alati ominainen elementti. Juuri siksi se, että sota on _nyt_ raakaa, kertoo meille paljon.

Mainitsen nyt muutamia historiallisia esimerkkejä itsekin. Isoviha on tosiaan kummitellut nyt otsikoissa kevättalvesta alkaen, mutta se oli monin tavoin erityinen sota -- viimeinen suuri, raaka pohjoinen sota, juuri ennen 1700-luvulla tapahtunutta sodankäynnin maltillistumista.

Vastapainona voi mainita Venäjän joukkojen käytöksen Itä-Preussissa seitsenvuotisen sodan aikana. Venäläisten saapuessa Königsbergiin 1758 kaupunki hyväksyi baltiansaksalaisen kenraali Fermorin tarjoaman antautumismahdollisuuden. Porvaristo peräti yllättyi ehtojen laupeudesta.

Venäläiset toivotettiin tervetulleiksi, ja miehitys oli moitteeton. Elämä jatkui kuten ennenkin; venäläiset upseerit poikkesivat kuuntelemassa Immanuel Kantin luentoja, ja kaupungissa vallitsi hyvä järjestys. Fredrik Suuri oli jopa raivoissaan Königsbergin asukkaiden toiminnasta.

Kyse ei ollut vain siitä, että venäläiset joukot toimivat laupiaasti antautunutta kaupunkia kohtaan; taustalla oli tietoisuus siitä, että Venäjän joukot olivat nyt sotaretkellä peräti keskisessä Euroopassa, ja keisarinna Elisabet kantoi huolta armeijansa julkikuvasta.

Sama toistui kaksi vuotta myöhemmin, kun Venäjän joukot etenivät yhdessä itävaltalaisten joukkojen kanssa Berliiniin. Tämä oli ensi kerta historiassa, kun Venäjän armeija valtasi kaupungin; mutta sillä erää hävityksestä vastasivat muut kuin venäläiset.

Berliinin miehitys 1760 oli saksankielisten valtioitten välienselvittely. Itävallan ja Saksin joukoissa oli vallalla katkera viha ja kostonhimo Preussia kohtaan. Saksin joukot tuhosivat Charlottenburgin palatsin, ja Maria Teresian itävaltalaiset ryöstivät kaupunkia surutta.

Venäläisten käytös oli sen sijaan yhtä säntillistä kuin aiemmin Itä-Preussissa. Vaaliruhtinaskunnan ja Habsburgien joukkojen ryöstäessä ja tuhotessa venäläiset joukot täyttivät kyllä sotakirstunsa valtionkassasta, mutta muuten kunnioittivat asukkaitten yksityistä omaisuutta.

(Venäläisten joukkojen komentaja Berliinin miehityksessä oli saksalainen, thüringeniläinen kenraali Totleben. Hän oli itse asiassa ottanut lahjuksia Fredrik Suurelta, mutta tämän vaikutus oli lähinnä se, että hän oli haluton tuhoamaan edes sotilaskohteita, kuten ruutitehdasta.)

Toinen esimerkki: kuudennen liittokunnan sotaretki Ranskaan 1814, Napoleonin viimeinen puolustus. Venäläiset liittolaisineen taistelivat Suomen sodasta tutun Barclay de Tollyn komennossa, ja kaupungin valloituksen jälkeen venäläiset majoittuivat enimmäkseen Montmartren alueelle.

Brittien sotaministerin lordi Palmerstonin mukaan pariisilaisten enemmistö piti venäläisiä miehittäjiä miellyttävämpinä ja paremmin käyttäytyvinä kuin preussilaisia tai baijerilaisia. Näin siltikin, vaikka sota oli ollut venäläisille pyhä, isänmaallinen sota, kosto Moskovasta.

Se luonteenpiirre, mikä venäläisiin joukkoihin näihin aikoihin yhdistettiin, oli tavallisten sotamiesten kova _kuri_. Tämä muodosti kontrastin upseereille, joiden elämä oli Pariisissa aika lailla Tolstoin romaaneista tuttua rentoa tuhlarin ja uhkapelurin menoa.

Pariisilaiset kuitenkin pitivät tästä. Sillä välin kun Blücherin preussilaiset joukot inventoivat Louvren taideaarteita, mikä oli pääkaupungin asukkaista hirveää vandalismia, niin venäläisten upseerien leppoisuus ja joukkojen tiukka kuri oli heille mieleen.

Sivuhuomiona mainittakoon, että vieläpä Venäjän armeijassa olleiden "villien heimokansojen" (sic) edustajat jättivät hyvän vaikutelman, jos kohta Aleksanteri I määräsi kalmukki- ja baškiirisotniat aika pian siirrettäväksi pois Ranskan pääkaupungista.

Napoleonin-sotien aikana Venäjän joukkojen toiminta noudatti muutenkin kansainvälisiä sodan käytäntöjä. Suomessa sotaa oli 1808-1809 käyty verraten humaanisti; ainoa poikkeus oli Etelä-Pohjanmaa, missä Venäjän sodanjohdon oli kukistettava paikallinen kansannousu.

Mennään eteenpäin, seuraavaan esimerkkiin 1800-luvulta, joka on Venäjän ja Osmani-imperiumin välinen sota 1877-1878. Tämä on kaksitahoinen tapaus. Otan tässä käsittelyyn sodan molemmat puolet, raaemmat ensin.

Venäjän Balkanin-armeijaa, joka eteni Šipkan solasta aina Adrianopoliin ja Konstantinopolin muureille asti, komensi kenraali Mihail Skobelev. Skobelev oli hyvin tyypillinen imperialismin ajan eurooppalainen sodanjohtaja, hyvässä ja etenkin pahassa.

Toisaalta hän piti huolen siitä, että majoittuessaan turkkilaisiin kyliin joukot pysyivät kurinalaisina -- mutta ei epäröinyt määrätä joukkomurhaa kun koki tämän aiheelliseksi. Sodan aikana Harmanlista Filippopoliin pyrkineet muslimipakolaiset joutuivat venäläisten surmaamiksi.

Keski-Aasian valloituksen aikana 1881 Skobelev tuli tunnetuksi lauseestaan "Aasiassa periaatteena on se, että mitä enemmän vihollisiasi teurastat, sitä pitempi on sodan jälkeinen rauha." Kuten sanoin, hän oli tyypillinen imperialismin ajan komentaja.

Mutta: samassa sodassa venäläisiä joukkoja Kaukasiassa komentanut armenialainen kenraali Mihail Loris-Melikov sai mainetta humaanina komentajana. Brittisotakirjeenvaihtajat raportoivat hämmentyneinä, miten venäläiset joukot varjelivat siviilejä ja maksoivat muonituksesta.

... ja tämä siis imperialistisessa sodassa sellaisella rintamanosalla, missä verikosto ja raakuudet olivat kuuluneet lähestulkoon aina sodankäyntiin, ja missä Venäjän joukot olivat vain vajaa kymmenen vuotta aiemmin toteuttaneet tšerkessien kansanmurhan.

Mennään vielä eteenpäin: otetaan nyt ensimmäinen maailmansota ja Venäjän joukkojen tunkeutuminen silloin Itävallan alaiseen Galitsiaan. Venäläisten miehitystä ja arkista elämää Lvivin kaupungissa kuvaili Maria von Gember kirjassaan "Die Russen in Lemberg".

Millaisen kuvauksen hän antoi venäläisistä sotilaista? He olivat hiljaisia, uskonnollisia, hartaita poikia; ystävällisiä lapsia kohtaan, usein itsekin köyhistä perheistä tulleina myös hyväntahtoisia muita kaupungin köyhiä kohtaan. Näin siis kaupungissa.

Maaseudulla vakinaisen armeijan kuri sitten rakoili. Se näkyi silti enemmänkin vain varkauksina, mustan pörssin kauppana ja muuna vastaavana.

Mutta yksi raju poikkeus Galitsian miehityksessä oli, ja ne olivat kasakat, normaalin komentoketjun ulkopuolella toimineina joukkoina.

Vuosina 1914-1915 kasakat syyllistyivät miehitetyssä Galitsiassa ryöstöihin ja raiskauksiin. Uhreja olivat lähes säännönmukaisesti juutalaiset naiset, joita kohdeltiin omaisuutena ja orjina. Toiminta oli seurausta Venäjällä ennen sotaa lietsotusta juutalaisvihasta ja pogromeista.

Rasismin ohella mahdollistava tekijä oli jo yllä mainittu seikka; kasakkayksiköt olivat vakinaisen komentoketjun ulkopuolella. Sikäli tapahtumat poikkesivat mittasuhteiltaan vaikkapa vuosista 1944-1945, jolloin seksuaalinen väkivalta oli räjähdysmäinen ilmiö kautta puna-armeijan.

Tästä pääsemmekin toiseen maailmansotaan ja kahteen viimeiseen esimerkkiini, molemmat näistä Aasiasta. Vuonna 1941 Neuvostoliitto ja Britannia miehittivät Iranin, tarkoituksenaan estää šaahia liittoutumasta natsi-Saksan kanssa. Arvatkaa kumpi miehittäjä oli suositumpi?

Neuvostoliitto. Amerikkalainen kenraali Patrick Hurley, Rooseveltin edustaja Iranissa, totesi raportissaan suoraan, että "jos persialaisten pitäisi valita brittien ja venäläisten välillä, ei ole epäilystäkään, etteivätkö he valitsisi venäläisiä."

Luokkanäkökulmat vaikuttivat asiaan. Stalinin Neuvostoliitto ei ollut mikään työläisten paratiisi, mutta miehityksen aikana kävi selväksi, että etelässä britit tukeutuivat tyypillisen siirtomaavallan elkein vahvasti sikäläiseen maanomistajaluokkaan; puna-armeija taas ei.

Britit _itse_ huomasivat tämän, ja vuonna 1943 heidän sotilasattaseansa totesi, että Neuvostoliitto oli onnistunut luomaan itsestään Iranissa myönteisen julkikuvan "joukkojensa ihailtavan kurin ja tavallista kansaa kohtaan osoitetun hyvän käytöksen ansiosta".

Lopulta viimeinen esimerkki: Neuvostoliiton hyökkäys Mantšuriaan 1945, jossa Japanin Kwantungin armeija tuhottiin. Harbinissa oli noihin aikoihin huomattava venäläisyhteisö -- entisiä valkoisia emigrantteja, monet heistä kollaboraattoreita. Miten Neuvostoliitto siis menetteli?

Hämmentävän maltillisesti. Miehitetyssä itäisessä Euroopassa olivat Stalinin joukot kärränneet oitis paikalla terrorikoneistonsa paikalle, ja myös Mantšuriassa NKVD ja SMERSH saapuivat maisemiin. Harbinissa asui 25 000 venäläistä; näistä parituhatta ihmistä pidätettiin.

Monen tapauksessa pidätys jäi kuitenkin pelkäksi uhkaavaksi kuulusteluksi ja vapauttamiseksi. Pääkollaboraattorit, kuten Corto Maltese -sarjakuvasta tuttu atamaani Semjonov, päätyivät Moskovaan teloitettaviksi, mutta he olivat isoina kaloina poikkeustapauksia.

Verrattuna itäiseen Eurooppaan elämä Mantšuriassa oli rauhaisaa. Venäläisyhteisö nautti oopperasta ja baletista. Galina Kutšina, valkoisen venäläisen emigranttiupseerin tytär, kirjoitti muistelmissaan, miten neuvostoarmeijan tulo oli jopa helpotus japanilaisen hallinnon jälkeen.

No niin, mitä yritän tällä kaikella sanoa? Tämä sai alkunsa eräästä pari viikkoa sitten tulleesta haastattelupyynnöstä. Toimittaja halusi tehdä jutun "Venäjän armeijan sodankäynnin kulttuurista", ja lähtökohtana oli... no, isoviha, tietysti.

Sodankäynnin kulttuuri ei ole muuttumatonta. Venäjällä se on monasti noudattanut yleisiä kansainvälisiä suuntaviivoja. Valistuksen ja ancien régimen aikana 1700-luvulla Venäjän sodankäynti oli hyvinkin eurooppalaista, jos ilmaisu sallitaan.

Vastaavasti 1800-luvulla imperialismin aikana Venäjän tapa käydä sotaa heijasteli edelleenkin eurooppalaisten suurvaltojen käytäntöjä; toisinaan, kuten 1877-1878, humaanit ja brutaalit käytännöt saattoivat ilmetä samassa sodassa, samanaikaisesti.

Vieläpä maailmansotien aikana keisarillisen Venäjän ja jopa Stalinin Neuvostoliiton sotavoimien menettelyssä oli erityispiirteitä, rintamanosasta ja sotaretkestä riippuen. Totalitarismi tietysti mahdollisti sen, että myös terroria voitiin säännöstellä... jos niin haluttiin.

Voidaan siis todeta, ettei mitään essentialistista, isostavihasta tai Liivinmaan sodasta juontavaa erityisen raakalaismaista vuosisataista venäläistä sodankäyntikulttuuria ole. Kulloisenkin sodan ominaispiirteet säätävät sodankäynnin muodon ja tavat.

Tästä pääsemme nykypäivään.

On tärkeä ymmärtää tämä asia: se, että Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainassa esiintyy raakuuksia ja terroria, ei ole mikään ennaltamäärätty kansanluonteen ominaisuus.

Se on harkittu, tietoinen päätös ja ratkaisu. Se on se tapa käydä sotaa, minkä Vladimir Putin on valinnut.

Se tekee siitä myös paljon hirvittävämmän asian. Venäjän diktaattori on _päättänyt_ käydä sotaa raa'asti ja verisesti. Se on aatteellinen valinta; se kertoo meille myös hyvin paljon Kremlissä vallitsevasta järjestelmästä.

Myös nyt tätä on edeltänyt monivuotinen, paaduttava propaganda; käyttövoimaksi on valjastettu myrkytetty, raakaa voimaa ihannoivan miehisyyden kulttuuri; ja myös puolisotilaallisten joukkojen epämääräiset komentoketjut tuovat tähän osansa, mikä sekin on tietoinen valinta.

Sinänsä tämä voisi tapahtua muuallakin kuin Venäjällä, eikä se välttämättä vaatisi edes itsevaltaista hallintoa; lopputulema on tietoinen konsensus siitä, miten oman sodankäynnin historian pimeimmät, julmimmat puolet ovatkin jostain syystä palvonnan kohteita, ja ne tulee toistaa.

Siinä ei ole mitään essentialistista, ei mitään muuttumatonta. Valinta, ratkaisu on tietoinen. Se on tehty tässä hetkessä; se edustaa tämän järjestelmän arvoja.

Juuri siksi nämä ovat rikoksia. Ja juuri siksi niistä pitää rankaista.