Puolalainen liberaalikatolinen viikkolehti "Tygodnik Powszechny" on julkaissut ainakin omasta mielestäni äärimmäisen kiinnostavan jutun siitä, miten nykyisen Ukrainan armeijan yksiköitä on nimetty maan sotahistoriasta inspiraatiota ottaen. Tulkkaanpa juttua ketjun verran.
Prosessi alkoi heti Maidanin vallankumouksen jälkeen vuonna 2014. Noihin aikoihin Ukrainan armeijan joukko-osastoilla oli vielä tavalla tai toisella neuvostoajoista periytyvät nimet. No, niistä hankkiuduttiin eroon. "Kaartinyksiköt" hävisivät, koska ne olivat Stalinin perustamia.
Inspiraatiota otettiin ja identiteettiä pystytettiin nyt kansallisessa hengessä kolmesta suunnasta, jotka olivat, tässä järjestyksessä:
-- Kiovan Rusin ruhtinasaika
-- Puola-Liettuan unioni ja kasakka-aika
-- Ukrainan itsenäisyystaistelu 1900-luvun alussa
Keskiaikaisesta ruhtinaskaudesta ammensi muun muassa Lvivin 24. mekanisoitu prikaati. Aiemmin se oli "24. kivääridivisioona" ja ehti sotia muun muassa talvisodassa Kannaksella. Nyt sen suojelija on Galitsian ruhtinas Danilo, jonka paavi kruunasi Rutenian kuninkaaksi 1253.
Viittaus kuningas Daniloon ei ole vain nojautumista kansalliseksi koettuun historiaan; se on samalla myös eurooppalaista identiteetin rakentamista. Kiovan Rusin asema keskiaikaisena eurooppalaisena valtiokokonaisuutena rinnastuu nykyisen Ukrainan eurooppalaiseen orientaatioon.
Ukrainan asemasta osana Puolan kuningaskunnan ja Liettuan suuriruhtinaskunnan unionia muistuttaa Harkovaa puolustanut 40. tykistöprikaati, nimetty suuriruhtinas Vytautasin mukaan. Hän voitti moskovalaiset ja saksalaisen ritarikunnan, mutta kärsi tappion kultaiselle ordalle 1399.
Kasakka-ajan hetmannien mukaan on tietysti nimetty yksikköjä vaikka kuinka, mutta viime vuosina eniten kansalaisia on puhutellut 1900-luvun alkupuoli. Totta kai, siinä on kyseessä lähinnä oleva historia, johon vielä nykyisinkin elävillä on edes jonkinlainen välillinen kytkös.
Inspiraationa on ollut Ukrainan kansantasavalta. Yksikköjä ei ole niinkään nimetty yksittäisten henkilöiden tai sodanjohtajien mukaan, vaan kollektiivisesti ja esimerkiksi tapahtumien mukaan. Eräs tällainen on Ukrainan armeijan talven 1919-1920 sotaretki.
Puolan rajalta "kuoleman kolmiosta" alkanut sotaretki suuntautui kenraali Denikinin valkoisia venäläisiä ja bolševikkeja vastaan. Työväenliikkeen ihanteille perustettu Ukrainan kansantasavalta ei ollut sitä ennen jakanut kunniamerkkejä, mutta talvisotaretkestä lyötiin rautaristi.
... ja tätä nykyä sama kansantasavallan talvisotaretken rautaristi on Hersonin vapauttamiseen osallistuneen Ukrainan armeijan 28. mekanisoidun prikaatin tunnuksessa. Prikaati myös kantaa nimessään sotaretken muistoa; se on kirjaimellisesti "talvimarssin ritarien prikaati".
No, ehkä kiinnostavin porukka, joka on saanut nimensä ikuistetuksi ovat vallankumousvuosien niinsanotut "mustat zaporogit", puolisotilaallinen kasakkahenkinen ratsuarmeija. Kuvassa oleva nainen on todennäköisesti Maryja Stovbunenko-Zaitšenko, joka oli porukassa mukana sotimassa.
"Mustat zaporogit" olivat samaten Ukrainan kansantasavallan joukko-osasto. Yksiköt olivat poliittisesti affilioituneita. Petro Bolbotšanin toinen rykmentti, joka päihitti bolševikit Krimillä ja tuki tataarien vapaustaistelua, edusti itsenäisiä sosialisteja, käytännössä oikeistoa.
Näiden rinnalla taisteli vasemmistolaisia "haidamak"-rykmenttejä, jotka lainasivat nimensä 1700-luvun talonpoikaispartisaaneilta.
"Mustien zaporogien" iskulause "Ukraina tai kuolema" somistaa Mariupolissa sotineen 72. mekanisoidun prikaatin tunnusta, joka on suht hardcore.
Sivuhuomio: sen ainoan kerran kun presidentti Zelenskyi on pitänyt jotain muutakin vormua kuin tavanomaisia puolisotilaallisia rytkyjä, niin hänellä oli rotsissaan juuri tuo ylläoleva "mustien zaporogien" pätsi.
Vielä yksi: Holodnyi Jar, käännettäköön nyt vaikka "hyytäväksi rotkoksi". Ukrainan kansantasavallan vihoviimeinen vastarintapesäke; partisaanivaltio, joka pisti hanttiin bolševikkeja vastaan aina vuoteen 1922 asti.
Nimen otti käyttöön 93. mekanisoitu prikaati, joka tuhosi Suomen rajalta lähetetyn venäläisen 200. prikaatin ja osallistui Harkovan vastahyökkäykseen. Tunnukset liittyvät tasavallan tarinaan; rotkossa kasvaa tammi, ja komentaja Ivan Tšornouskon sotanimi oli "Musta korppi".
"Tygodnikin" artikkelissa on myös huomioitu se, miten yksikköjä _ei_ ole nimetty. Vallankumousvuosista on otettu kollektiivisia nimityksiä osin juuri siksi, koska henkilöt olivat usein ristiriitaisia. Muun muassa yllämainittu Petro Bolbotšan ammuttiin Simon Petljuran käskystä.
Eräs aika merkittävä porukka, joka loistaa poissaolollaan, on Länsi-Ukrainan kansantasavallan armeija. Näiden pohjana olleet Itävalta-Unkarin armeijassa sotineet Sitšin kiväärimiehet, jotka rinnastuvat Suomen jääkäreihin, on ikuistettu vain yhden ilmatorjuntarykmentin nimessä.
Toisaalta Itävalta-Unkarin riveissä sotineiden vapaaehtoisten ja Länsi-Ukrainan armeijan muodostaneiden sotilaiden muisto säilyy sitten asusteissa. "Mazepinka"-kenttälakit on helppo tunnistaa itävaltalaiseksi perinnöksi.
Täysin vailla virallista yksikköä ovat sotienvälisen ajan OUN ja toisen maailmansodan UPA. Ukrainassa tehtiin kyllä aloitteita yksiköiden nimeämisestä Jevhen Konovaletsin ja Roman Šuhevytšin mukaan. Hallitus ei oikein niistä innostunut, ilmeisesti koska Puolaa ei haluttu loukata.
... ja ironista kyllä, nämä ovat tosiaan ne ryhmittymät, joiden muiston vaalimisesta Vladimir Putin on eniten rumpua lyönyt syyttäessään Ukrainaa "natsistisesta" rehabilitaatiosta.
"Tygodnik" esittää vielä olettamuksen siitä, että Ukrainassa on haluttu asevoimien kansallista identiteettiä lujittaessa keskittyä kollektiivisiin muistoihin yksilöllisten sankareiden sijasta toisestakin syystä. Sotaherrojen muistaminen olisi kaiku takavuosien "hetmannismista".
Toisin sanoen, liika yksittäisten erikoishenkilöiden ylevöittäminen vaikkapa yksiköiden nimissä olisi muistuma ajoista, jolloin samaisten päälliköiden nokittelu suisti asevoimat liian usein sotilasanarkian partaalle ja vauhditti siten Ukrainan tappiota vihollisilleen.
Joten: nimityksissä suositaan kansallista historiaa siten, että se on nimenomaan _kansan_ historiaa. Tapahtumien, kokonaisten joukko-osastojen ja vastarintaa tehneiden kansalaisyhteisöjen historiaa. Ei niinkään muutamien suuryksilöiden.
• • •
Missing some Tweet in this thread? You can try to
force a refresh
Eli siis. Trumpin hallinto on lopettanut 93% USAID-projekteista. Osa on jätetty jäljelle. Edes nykyhallinto ei kehtaa vetää ihan heti letkuja irti ohjelmilta, joiden katkaisu johtaisi uutiskuviin kuolleista pikkuvauvoista.
USAID on lomauttanut tai irtisanonut 95% työntekijöistään. Alihankkijoiden sopimukset ovat päättyneet projektirahoituksen päättymisen myötä. Koska niin suuri osa avustustyöstä on ulkoistettua, sen katkaiseminen on ollut hyvin helppo tehtävä.
Helsingin Sanomat toivoo pääkirjoituksessaan "rehellistä puhetta" turvallisuusasioista. Okei, tässä seuraa nyt ketjun verran omia varsin suorasukaisia mielipiteitäni.
Kerron teille nyt sen, miksi Venäjän rajoitettukin voitto Ukrainassa tietäisi vain uutta sotaa myöhemmin.
Kirjoitin oheisen tekstin 10.2.2022, vähän ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä, eikä se ole vanhentunut. Putin aloitti avoimen hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan siksi, koska Venäjällä oli takanaan sarja sotilaallisia voittoja. Jokainen voitto oli rohkaissut uuteen sotaan.
Vuoteen 2022 tultaessa Venäjä oli voittanut _kaikki_ sotansa Putinin kaudella; Tšetšeniassa, Etelä-Ossetiassa, Krimillä ja Syyriassa. Vain viimemainittu on nyttemmin kääntynyt tappioksi. Länsimaiden suoritukset Irakissa ja Afganistanissa eivät näyttäneet yhtä vaikuttavilta.
Eipä tässä muutakaan tekemistä, joten tehdään kymmenen vuoden katsaus 612-kulkueeseen, niin pääsevät nyt asiaa ihmettelevät kartalle siitä, mistä on kyse. Luettelen samalla kaikki aiemmat juhlapuhujat.
Oletteko valmiina? Ketju lähtee käyntiin nyt.
2014: Ensimmäinen kulkue, järjestäjätahoina Timo Hännikäisen porukka Sarastus-lehdestä, Suomen Sisu ja Pohjoismaisen vastarintaliikkeen aktiivi Ali Kaurila. Vastarintaliike myös marssii avoimesti 612-kulkueessa sen turvamiehinä. Juhlapuheen pitää Hännikäinen.
Hännikäisen suoritukset tunnettaneen. Vuotta myöhemmin juhannuksena hän postittelee avoimen natsi- ja naisvihapitoista sisältöä Naisten Linjan ja Naisasialiiton FB-sivuille.
No niin. Iltapäivälehdet repostelevat riemulla Ilmari Käihkön moitteita ex-pääministeri Marinille. Marin on nyt siis valikoitunut esimerkkitapaukseksi maassamme vallinneesta "ylioptimismista" Ukrainan sodan suhteen.
Käydään läpi joitakuita muita lausuntoja. Iltalehti, 6.10.2022.
De mortuis nihil nisi bene, mutta tämä Ilta-Sanomien otsikko 2.2.2023 jäi silti omaan mieleeni.
Ylen tämänpäiväisessä jutussa oli haastateltu myös Pekka Toveria, joka niin ikään oli kelpuutettu erääksi vallinneen yltiöoptimismin kriitikoksi.
Tao te Chingin 18. luku sisältää sen hurskastelua käsittelevän kohdan.
Ilmari Käihkö on kirjoittanut kolumnin, jossa hän kaipailee kriittistä katsausta Ukrainan sodan aikaiseen julkiseen keskusteluun. Hän myös ihmettelee, mikseivät historiantutkijat ole ottaneet osaa keskusteluun.
Relevantti kohta Käihkön kolumnista ohessa. Arvaan, kuka nimettömäksi jätetty historiantutkija on. Se en ole minä; minulta kyllä on toisinaan kyseltykin vähän kaikenlaista.
Esitän nyt mietteitä siitä, mitä annettavaa historiantutkijoilla voisi olla, vai olisiko mitään.
Kun puhutaan sodasta, kommentaattoreiksi valikoituvat pääsääntöisesti sotahistorian tutkijat. Ja tässä onkin jo ensi ongelma. Sotahistorian tutkimus on meillä ollut voittopuoleisesti oman kansallisen sotahistoriamme tutkimusta.
Moniko viime aikoina Lähi-idästä tunteikkaimmin juttelevista tahoista on ajatellut, miksi Hamas edes pitää valtaa Gazassa?
Kaikki alkoi, kun Israelin miehityshallinto salli 1979-80 muslimiveljeskunnan toiminnan alueella, tavoitteena rikkoa palestiinalaisnationalistien rintamaa.
Vuonna 1979, kun Ahmad Yasin alkoi pystyttää veljeskunnan moskeijoja, kouluja, kirjastoja ja sosiaalitiloja Gazaan, Israelin sotilaskuvernöörinä alueella toiminut Yossef Kastel salli sen. Yasinin veljeskunta tunnustettiin peräti virallisesti hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Tammikuussa 1980 Yasinin kannattajat kävivät PLO:n kannattajien kimppuun, polttivat Punaisen Puolikuun ja Al-Quds-sanomalehden toimitilat ja hyökkäsivät kahviloihin, alkoholia myyviin liikkeisiin ja videovuokraamoihin.
Israelilaiset miehitysjoukot katselivat tapahtumia sivusta.