Thread by @jojalonen

Ulkopoliittisen Instituutin johtaja on kolumnoinut taas, joten kommentoidaanpa. Tässä kehotetaan muistamaan historia -- mutta rakennetaankin tarinaa.

Historia siis pitää muistaa sellaisena tarinana kuin Aaltola haluaa. Se nyt vain on politiikkaa, ei historiaa.

Jatketaan.

https://twitter.com/MikaAaltola/status/1647094615617462275

Oikeastaan tämä halu esittää Suomi vuosisataisena Venäjän imperialismin uhrina kumpuaa nimenomaan tuosta ingressissä mainitusta asiasta, eli kylmän sodan suomettuneisuudesta.

Aaltola ja monet muut pyrkivät ikään kuin pesemään syntejä pois luomalla uutta marttyyritarinaa.

Sinänsä tämän muistin politiikan tarkoitusperät saattavat olla hyvänsuopia. Esimerkiksi tässä kappaleessa Aaltola selvästi peräänkuuluttaa, miten Suomi voisi oman historiansa tiedostamalla kyetä myös solidaarisuuteen kehitysmaita, so. "globaalia etelää" kohtaan.

Tämä ei ole uutta. Suojeluskuntajärjestö innostui Abd el-Krimin vapaustaistelusta Marokossa ja näki sen rinnasteisena Suomen tilanteelle. Samasta syystä Suomi tuki Etiopiaa Italiaa vastaan 1937. Maamme vasemmisto näki Pinochetin hallinnossa toisinnon vuodesta 1918. Et cetera.

Historiasta siis tosiaan _voi_ löytää tiettyä samastumispintaa, jonka kautta voi ymmärtää myös muiden kansakuntien kokemuksia. Totta kai; historia on universaalia, ei se tapahdu kansallisessa umpiossa. Ymmärrys tästä on hyvä asia!

Ongelma on, jos sitä käytetään valikoivasti.

Verrattaessa Suomea ja itäisen Euroopan maita historia on lopulta aika lohduton. Suomi maana ja suomalaiset kansakuntana pääsivät hyvin helpolla verrattuna muihin tässä nurkilla oleviin itänaapurin reunavaltioihin.

Meidän "tarinamme" ei siis ole vastaavanlainen.

Meillä ei ole kukistettuja kansannousuja -- tai no, on meillä vuoden 1918 kotimainen vallankumousyritys, joka nujerrettiin aika perusteellisesti, mutta se taas on tässä haetun narratiivin kannalta vääränlainen uhrikertomus.

Meillä ei ole lähihistoriassamme terrorinälänhätää. Ei pakkokollektivisointia, ei massakarkoituksia Uralin taakse, ei pitkää miehitystä.

Välittömimmin Stalinin toimet kohdistuivat Itä-Karjalan suomalaisiin punaisiin. Heidän kohdallaan joutuu kohtaamaan vuoden 1918 perinnön.

Mitä meillä on? No, meillä on poliittisen pragmaattisuuden sävyttämä historia; Pietarin tie autonomian aikana, YYA-sopimus, kaikki se, mistä Aaltola puhuu.

Ne itse asiassa olivat -- halusi sitä eli ei -- osa sitä "kansallista selviytymistä", josta Aaltola puhuu.

Ne eivät tietystikään tulleet ilmaiseksi. Suomen suuriruhtinaskunnan erityisasema perustui siihen, että maamme eliitti virkamiehistä elinkeinoelämään oli hyvin integroitunut imperiumiin.

Tämäkään ei oikein sovi yhteen uhritarinan kanssa.

Olen moneen otteeseen sanonut, että Suomi oli autonomisena hallintoalueena ja poliittisena kokonaisuutena vankka Venäjän imperiumin tukipilari, kuin Skotlanti briteille. Suomalaiset olivat imperiuminrakentajia, ja Suomi hyötyi imperialismista poliittisesti ja taloudellisesti.

Suomalaisten sotilaiden ja upseerien osanotto Puolan vuosien 1831 ja 1863 kansannousujen kukistamiseen lujitti maamme autonomiaa. Puolustustaistelu brittejä ja ranskalaisia vastaan 1854-1856 ja sotaretki Balkanille 1877-1878 vakuuttivat tsaarin suomalaisten uskollisuudesta.

Talouden saralla suomalaiset olivat uutteria imperiuminrakentajia, ja aktiivisesti mukana kaikkialla Venäjän voittomailla tapahtuneessa kolonialismissa, Kaukasuksen öljyvaroista alkaen.

https://twitter.com/jojalonen/status/1286966381758611457

On siis vähän hankala esiintyä "vuosisataisena imperialismin uhrina", jos on ollut itse aktiivinen osa imperiumin järjestelmää. Suomen etuoikeutettu asema osana Venäjän keisarikuntaa eroaa niin radikaalisti itäisen Euroopan historiasta, ettei sitä auta kiistää eikä mitätöidä.

Eli, kuten sanottu: Aaltolan peräänkuuluttaman uuden kansallisen "tarinan" rakentaminen on hataralla pohjalla. Se on identiteettipolitiikkaa; halua esittää Suomi samanlaisena paljon kärsineenä vuosisataisen sorron kohteena kuin vaikkapa Ukraina.

Se vain ei ole totta.

Tämä on totta kai kovassa kurssissa nykyisin. Ei ole sattumaa, että vuoden päivät on hoettu isoavihaa koko ajan. Mutta mitä se kertoo, että Suomen on mentävä varhaismoderniin aikaan asti löytääkseen edes jossain määrin Ukrainan lähihistorian kokemuksiin rinnastuvan tapahtuman?

Olen kohtalon oikusta sotahistorian tutkija, kirjoittanut väitöskirjani autonomian ajasta ja opiskellut itäisessä Euroopassa. Lähinnä pidän tällaista historian valjastamista identiteettipolitiikan ja "kansallisen tarinan" välineeksi loukkaavana myös noita muita maita kohtaan.

Mutta onhan meillä jotain, eikö olekin? Kyllä, meillä on myönteisiä kulmakiviä historiassamme. Olen monasti sanonut itsekin, että vaikkapa talvisodan muistamiseen on hyvät syyt. Se oli demokraattisen maan puolustustaistelu totalitarismia vastaan, ja se edisti kansalaissovintoa.

Minä en sitten vain tiedä, mitä siitä pitäisi Aaltolan mukaan ajatella. Itse näen, että selviydyimme talvisodasta demokraattisen yhteiskuntamallimme ja oikeusvaltiomme ansiosta; oli jotain, minkä vuoksi taistella.

Aaltolan mielestä juuri näistä "saarnaaminen" onkin ylimielistä.

Evakkonarratiivit ja "Karjalan raiskaaminen" tosin on tänne kelpuutettu. Tosin niistä unohtuu suomalaisten oma penseys muita kohtaan -- jopa oman maan kansalaisia.

Toiseksi sivuutetaan kysymys Itä-Karjalasta taistelukenttänä, jossa Suomella oli jo 1919 omat pyrkimyksensä.

Kai tätä voisi jatkaa loputtomiin, mutta kyseessä on vain yksi kolumni, joten pistetään tämä kerralla pakettiin. Ei, Suomi ei ole ollut vuosisatainen uhri. Siinä "tarinassa" on paljon enemmän vivahteita. Myöntyväisyydessä ja yhteistyössä Suomi maana oli myös aloitteellinen taho.

Toiseksi: historiassa kannattaa kuunnella niitä, jotka sitä ammatikseen tutkivat. Tarinoiden ja narratiivien rakentaminen valikoivasti ja tarkoitushakuisesti, poliittisin motiivein, on tutkijalle kyseenalainen tie.

Länsimaisia arvoja ovat myös rehellisyys ja tutkijanetiikka.

Ja vaikka tämä lopun kutsuhuuto saattaakin äkkiä luettuna vaikuttaa reippaan hurmokselliselta, niin ei se kyllä millään tavalla edistä suomalaista ymmärrystä sen paremmin kotimaan historiasta kuin nykyisestä sodastakaan.