Thread by @pursiain

Halla-aho määrittelee tällä hetkellä sen, mistä ja miten presidentinvaaleissa puhutaan - hänestä, hänen valitsemallaan tavalla.

Olen tietenkin liian vaatimaton henkilö napatakseni agendan asettamisen Halla-aholta.

Yritän kuitenkin edes vähän ja julkaisen lähipäivinä uudelleen täällä pari kirjoitustani Halla-ahon ajatuksista.

Myöhemmin tällä viikolla julkaistava käsittelee hänen talousajatteluaan, tämä taas hänen etiikkaansa:

Jussi Halla-ahon teoria ihmisarvosta
22.5.2019

Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon vanhat kirjoitukset kuohuttivat miedosti taas eduskuntavaalien yhteydessä. Halla-aho on maahanmuuttovastaisessa blogissaan kirjoittanut jo yli vuosikymmenen ajan erilaisista aiheista, usein melko vastenmieliseen tapaan.
Hän on kieltäytynyt irtisanoutumasta kirjoituksistaan, eikä ole halunnut kommentoida niitä, vaan on ilmaissut haluttomuutensa palata niihin ”jokaisten vaalien jälkeen”.
En aio nyt erityisesti pohtia sitä, miten hyödyllistä poliitikkojen ”irtisanoutuminen” vanhoista näkemyksistään on. Totean vain, että minusta Halla-ahon kirjoituksissa on sellaisia näkökantoja, että häneltä voisi aivan hyvin kysyä jokaisen haastattelun yhteydessä onko hän edelleen samaa mieltä.
Halla-ahon mielipiteet muista asioista ovat toisarvoisia, kunnes selviää, onko hän sitoutunut ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen. Jos ei, hänellä ei ole asiaa sivistyneeseen poliittiseen keskusteluun.
Minusta median kiinnostus Halla-ahon juttuihin tai selityksen vaatiminen ei siis ole ollut ainakaan liiallista. Ihmettelin jo aiemmin, miten Halla-ahon entisen puoluetoverin, nykyisen kohta entisen toimitusministeristön jäsenen Sampo Terhon (sin.) rotuopilliset näkemykset kymmenen vuoden takaa eivät mitenkään hidastaneet hänen poliittista uraansa.

Pitääkö epämiellyttävien ajatusten kanssa keskustella?

Helsingin Sanomat oli Halla-ahon kirjoituksista julkaisemassaan jutussa linkittänyt joihinkin Halla-ahon kirjoituksiin. Huomioni kiinnitti erityisesti Halla-ahon ihmisarvoa käsittelevä blogikirjoitus (Linkki lopussa).
Kirjoituksessa Halla-aho perustelee käsityksiään ihmisarvosta taloudelliselta kuulostavalla argumentoinnilla. Mukataloudellinen lähestymistapa on toki maahanmuuttovastaisessa oikeistossa aika yleistä. Kotikutoiset kustannuslaskelmat ja ihmisten arvottaminen tavoilla, jotka ovat paitsi epämiellyttäviä myös epäjohdonmukaisia, ovat kaikille skeneä seuraaville tuttuja.
Halla-aho pyrkii kuitenkin kirjoituksessaan tätä korkeammalle tasolle. Hän kritisoi ajatusta ihmisten samanarvoisuudesta vääränä ”aksioomana” ja hahmottelee tilalle oman ”objektiivisen” teoriansa ihmisten arvosta. Kysymyksessä on selvästi omaan älyynsä luottavan tutkijan pyrkimys akateemissävytteiseen filosofointiin, ei pelkkä oikeistotrollin maahanmuuttolaskelma.
Halla-ahon oma ”teoria” paljastuu toki epäjohdonmukaiseksi, mutta se on selvästi yritys luoda halla-aholaiselle aatteelle teoreettista pohjaa. Siksi se on minusta riittävän kiinnostava tässä kirjoituksessa käsiteltäväksi. Käsittelytapani on vieläpä sellainen, että en pyri ensisijaisesti tuomitsemaan kirjoitusta moraalisesti vaan tarkastelemaan sitä kriittisesti.
Joku voi tietysti kysyä, kannattaako Halla-ahon vanhan kirjoituksen kanssa käydä tällaista vuoropuhelua, vai olisiko parempi vain sivuuttaa se ja muut vastaavat epämiellyttävät puheenvuorot. Minusta kommentoiminen kuitenkin kannattaa, paristakin syystä.
Ensiksi, yksi eri puolueissa vaikuttavien halla-aholaisten taktiikka on esiintyä ”realismin” ja ”järjen” puolustajina. Esimerkiksi vaalimainoksissa sana realismi esiintyy useimmiten ulkomaalaisvastaisuuden synonyyminä. On tärkeä osoittaa, että ei suinkaan ole niin, että taloudellinen realismi tai logiikka vaativat hylkäämään liberaalin demokratian tai humanismin.
Toinen, itselleni henkilökohtaisista syistä tärkeä seikka on se, että näen Halla-ahon kirjoituksen jonkinlaisena taloustieteen ja taloudellisen ajattelun väärinkäyttönä. Se voi kuulostaa ainakin harjaantumattomaan korvaan samalta kuin taloustieteilijöiden suosima kustannus-hyötyajattelu variaatioineen.
Nämä ajattelutavat ovat kuitenkin vahvasti sitoutuneet ihmisten hyvinvointiin itseisarvona, eikä niiden järjestelmällinen soveltaminen johda ollenkaan halla-aholaisiin päätelmiin.

Halla-ahon teoria ihmisten hierarkioista

Halla-aho aloittaa kirjoituksensa kertomalla, että yksi nykyajan aksioomista on, että ”kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, ja että tuo ihmisarvo on kaikilla ihmisillä samansuuruinen”. Aksiooman Halla-aho taas määrittelee väitteeksi ”jonka totuudellisuus on niin ilmeinen, ettei sitä tarvitse erikseen perustella”.
Halla-aho siis sanoo, että ajatusta kaikkien samansuuruisesta ihmisarvosta pidetään nykyisin ilmeisenä totuutena, jota ei edes tarvitse yrittää perustella. Hänen mukaansa ajatus on kuitenkin virheellinen, minkä hän pyrkii kirjoituksessaan osoittamaan.
Halla-aho lähtee kumoamaan ”ihmisarvoaksioomaa” huomauttamalla, että jos väitetään kaikkien olevan samanarvoisia ”väitetään samalla, että ihmisen arvo tunnetaan ja se voidaan mitata”.
Ihmisarvo ei Halla-ahon mukaan voi kuitenkaan olla mikään ulkoa tai ”taivaasta” tuleva ominaisuus. Sitä ei ole kirjoitettu ”tähtiin, vesiin tai kallioihin”. Halla-aho päätteleekin, että ”ihmisten yhtäläinen arvokkuus (tai ylipäänsä arvokkuus)” on vain nykyajalle tyypillinen konventio, samanlainen kuin ”menneiden aikojen aksioomat”.
Esimerkeiksi näistä menneiden aikojen aksioomista Halla-aho nostaa muun muassa väittämät ”aurinko kiertää maata”, ”itsetyydytys aiheuttaa likinäköisyyttä” ja ”naisella ei ole sielua”. Niiden tueksi on hänen mukaansa yhtä vähän mitattavaa evidenssiä kuin on samanarvoisuuden tueksi. ”Koska niitä ei voida perustella, ne on julistettu aksioomiksi, joita ei tarvitse perustella”.
Halla-aho jatkaa toteamalla, että ainoa ”mitattava ja siten kiistatta olemassa oleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo”. Yksilöt voidaan hänen mukaansa ”asettaa perustellusti arvohierarkiaan sen mukaan miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä”.
Halla-aho ei pelkästään totea, että tällainen ihmisarvohierarkia voidaan rakentaa. Hän hahmottelee tämän hierarkian portaitakin. Hänestä ”maanviljelijä, syötävien eläinten kasvattaja ja rakennusinsinööri ovat arvokkaampia kuin muut, koska ilman heitä yhteisö kuolisi nälkään ja kylmään”. Seuraavaksi arvokkain on asetta käyttävä yksilö, ”koska hän suojelee ”ruokalaaria ja asumusta pedoilta ja vihollisilta”, kuten myös yhteisön jäsenten ”vieteiltä”.
Hierarkia ei pääty tähän. Seuraavalla tasolla on ”käsityöläinen” ja ”hänen modernimmat jatkajansa”. Käsityöläisen tuotteet helpottavat kaikkien hierarkiassa ylempänä ja alempana olevien elämää. Myös luonnontieteilijä, varsinkin fyysikko ja kemisti on arvokas tuottamansa tiedon vuoksi. Sitten tulee lääkäri, joka on arvokas, koska ”hän pidentää elämää ja parantaa sen laatua”.
Lääkäri ei kuitenkaan ole välttämätön, koska ”huomattava osa ihmisistä selviäisi lisääntymisikäiseksi ilman häntäkin. Lisääntyminen on se kaikille lajeille ominainen primääritoiminta, johon kaikki muu tähtää”.
Halla-ahon ihmishierarkia jatkuu tästäkin, niin taiteilijat, tähtitieteilijät, papit kuin poliitikotkin löytävät arvoportaikossa alaspäin kuljettaessa oman tasonsa.
Halla-aho vetää pohdintansa yhteen toteamalla, että on edellä sanotun perusteella sitä mieltä, että ”erilaisuus on eriarvoisuutta ja että kaikki ovat eriarvoisia”. Tästä ei kuitenkaan seuraa egalitaristien kuvitelmista huolimatta ”vähempiarvoisten kaasuttaminen, ellei kaasuttamiselle ole muuta pätevää syytä”.
Halla-aho kertoo, miksei vähempiarvoisten tappaminen seuraa hänen teoriastaan vertaamalla itseään ja hiirenraatoa. Hän pitää itseään raatoa arvokkaampana, mutta korostaa, ettei hän ”sen takia revi raatoa palasiksi”. Mutta ”jos vene alkaa vuotaa, pidän selvänä, että yli laidan on heitettävä ensimmäisenä vähäarvoisin lasti”.

Millainen aksiooma ihmisarvo on?

Moni lukija varmaankin puhkuu närkästyksestä Halla-ahon jutun luettuaan. Se varmaankin on myös Halla-ahon tarkoitus. Mutta ei anneta närkästyksen estää näiden ajatusten arvioimista.
Halla-ahon teoria jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee ihmisarvon etiikkaa. Siinä keskeistä on väite, että ihmisarvo ja sen yhtäläisyys ovat tyhjiä hokemia, ”aksioomia”, jotka eivät perustu mihinkään. Halla-aho tarjoaa tilalle mielestään empiiristä ja ”objektiivista” ihmisarvokäsitystä, joka perustuu ihmisen ”instrumentaaliseen”, siis välinearvoon ”yhteisölle”. Ymmärrän asian niin, että Halla-aho vaatii ihmisarvon perustamista objektiivisille ja mitattaville asioille.
Toinen osa Halla-ahon teoriaa on tämän arvojärjestyksen kuvaaminen. Koska kysymyksessä on ”objektiiviseksi” tarkoitettu teoria, sitä tulee arvioida kuten mitä tahansa talous- tai yhteiskuntateoriaa.
Aloitetaan ensimmäisestä osasta, Halla-ahon kritiikistä ihmisarvoaksioomaa kohtaan. Halla-ahon pohdinta ei ole erityisen vakuuttavaa. Halla-aho toteaa aivan oikein, että ”kaikki ihmiset ovat samanarvoisia” on aksiooma. Mutta se on aksiooma eri merkityksessä kuin missä Halla-aho sanaa käyttää.
Kysymys ei ole itsestäänselvästi totena pidetystä asiasta, vaan etiikan perustaksi otetusta väittämästä, jota ei ole tarkoituskaan todistaa.
Kaikki eettiset järjestelmät sisältävät väistämättä tällaisia aksioomia, koska eettiset väitteet koskevat sitä, mikä on arvokasta tai oikein, eikä sitä mikä on arvokasta tai oikein ole kirjoitettu ”tähtiin, vesiin tai kallioihin”. On mahdotonta perustella empiiriseen havaintoaineistoon tai puhtaaseen logiikkaan nojaten, että ihmisen elämä on arvokas.
Aivan sama koskee mitä tahansa arvopäätelmää. Asioiden moraalinen arvo tai yhteiskuntien oikeudenmukaisuus eivät seuraa, eivätkä voi seurata mistään objektiivisesta mittaustuloksesta tai yhtälöstä.
Järjestelmällinen eettinen pohdinta onkin sitä, että otetaan lähtökohdaksi todistamattomia eettisiä aksioomia tai postulaatteja (”ihminen on arvokas”) ja katsotaan millaisia seuraamuksia niillä on. Eettisesti johdonmukainen ihminen ei siis ole sellainen, jolla ei ole mitään todistamatta jätettyjä aksioomia, vaan sellainen, joka ilmoittaa selkeästi omat aksioomansa, ja jonka päätelmät seuraavat näistä aksioomista.
Ihmisten samanarvoisuudessa ei siis ole kysymys samanlaisesta väittämästä kuin ”aurinko kiertää maata” tai ”itsetyydytys aiheuttaa likinäköisyyttä”. Kumpikin näistä on empiirinen väittämä, joka voidaan kumota (ja on kumottu) tieteellisellä tutkimuksella.
Sen sijaan ihmisarvo on asia, jonka jokainen eettinen pohdiskelija voi joko ottaa osaksi omaa arvojärjestelmäänsä tai olla ottamatta. Ihmisen elämä on minusta arvokas, koska olen päättänyt, että se on arvokas. Mikään määrä Halla-ahon ”objektiivisia” ajatuksia ei voi todistaa tätä päätöstäni oikeaksi tai vääräksi.

Onko yhtenäinen ihmisarvo ristiriidassa taloudellisen ajattelun kanssa?

Halla-ahon kirjoituksesta saa käsityksen, että hän pitää puhetta yhteisestä ihmisarvosta jotenkin epämääräisenä haihatteluna, ja haluaa korvata sen kovalla, ”kiistattomalla” ajattelulla. Mutta todellisuudessa ajatusta ihmisten tasa-arvosta on täysin mahdollista tarkastella hyvinkin johdonmukaisesti ja huolellisesti.
Toipuvana taloustieteilijänä olen esimerkiksi tottunut ajattelemaan hyvinvoinnin jakautumiseen liittyviä oikeudenmukaisuuskysymyksiä. Kysymys siitä, millainen tulonjako on oikeudenmukainen on tietysti arvokysymys. Se edellyttää tiettyjen todistamattomien aksioomien ottamista lähtökohdaksi.

Taloustiede tarjoaa kuitenkin aika hyvät keinot muodostaa tällaisia aksioomia läpinäkyvästi ja tarkasti, ja sitten tarkastella millaisia politiikkasuosituksia niistä seuraa.
Jokaisella ihmisellä ja taloustieteilijällä on tietysti omat ajatuksensa oikeudenmukaisuudesta ja tulonjaosta. Mutta useimmat taloustieteilijät ovat yhtä mieltä tietyistä aksioomista. Monet näistä aksioomista ovat juuri sellaisia, joiden voidaan katsoa heijastavan ajatusta kaikkien ihmisten samanlaisesta arvosta.
Menemättä yksityiskohtiin, lähtökohtana on se, että kaikkea politiikkaa arvioidaan sen ihmisille tuottaman hyvinvoinnin näkökulmasta. Kunkin ihmisen hyvinvointi on tietyssä hyvin määritellyssä mielessä yhtä arvokasta. Toisin sanoen jokaisen ihmisen hyvinvointi on itseisarvo, ja jokaisen hyvinvointia arvostetaan ”samalla tavalla”.
Näin ajatteleva ekonomisti voisi toki esimerkiksi suosittaa, että ihmiskunnan pelastavan lääkkeen tai teknologian keksijän hengissä pitämiseksi käytetään poikkeuksellisen paljon resursseja. Mutta näitä voimavaroja kannattaa käyttää siksi, että keksijän olemassaolo edistää muiden, itseisarvoisesti tärkeiden ihmisten hyvinvointia, ei keksijän oman hyvinvoinnin vuoksi.
Aksioomien suosio ekonomistien parissa ei tietenkään tee niistä oikeita, vaan heijastaa ammattikunnan humanistisia asenteita. Mutta on selvää, että yhtenäisen ihmisarvon vaatimus ei mitenkään väistämättä johda löysään päättelyyn tai haihatteluun, vaan se on täysin yhteensopivaa huolellisen teorisoinnin kanssa.

Mitkä ovat Halla-ahon omat aksioomat?

Kuten sanottua, kaikki eettiset järjestelmät siis sisältävät väistämättä aksioomia. Jos esittää eettisiä väitteitä, joiden väittää olevan vapaita aksioomien taakasta, juksaa kuulijoita ja/tai itseään. Useimmiten näitä ”objektiivisia totuuksia” laukovat eivät vain ole tietoisia omista aksioomistaan muita tuomitessaan. Näin on myös Halla-ahon laita.
Halla-aho väittää, että jokaisella ihmisellä on instrumentaalinen arvo, joka on objektiivisesti määriteltävissä hänen ”yhteisölle” tuottamassaan hyödyssä. Käsittelen jäljempänä sitä, miten hyvin Halla-ahon teoria onnistuu tämän instrumentaalisen arvon määrittelyssä (ei kovin hyvin).
Mutta nyt riittää todeta, että vaikka ihmisen välinearvo olisi hyvin määritelty asia, ei ole mitenkään välttämätöntä tai ”objektiivista” antaa sille mitään eettistä arvoa. Erityisesti mikään ei pakota määrittelemään ihmisarvoa yhtä suureksi yksilön  välinearvonsa kanssa.
Näin voi toki toimia, mutta tällöin kysymyksessä on aksiooma, joka sanoo, että ihmisen ihmisarvo on yhtä suuri kuin hänen välinearvonsa yhteisölle. Tämä on tietenkin yhtä mielivaltainen arvoväittämä ja yhtä mahdoton todistaa ”objektiivisesti” oikeaksi kuin yhtäläisen ihmisarvon vaatimus.
Toisin sanoen, kun Halla-aho ilmiselvästi pitää ihmisen välinearvoa eettisesti merkityksellisenä (”yli laidan on heitettävä ensimmäisenä vähäarvoisin lasti”), hän ei suinkaan toimi objektiivisin perustein, vaan noudattaa ehkä huomaamattaan oman eettisen järjestelmänsä aksioomia.
Halla-aho on siis vain itse päättänyt, ettei pidä kaikkia ihmisiä arvokkaina. Tämä on tietysti täysin mahdollinen eettinen positio, mutta aivan yhtä mielivaltainen kuin päinvastainenkin näkemys.

Mitä on yhteisön heikkeneminen?

Halla-aho siis väittää olevansa objektiivinen, mutta onnistuu vain olemaan läpinäkymätön jättämällä ilmoittamatta omat eettiset lähtökohtansa, omat aksioomansa. Nämä jäävät kirjoituksessa epäselviksi, koska Halla-aho ei huomaa tai tunnusta niiden olemassaoloa.
Ainoa hänen selvästi ilmoittamansa aksiooma on, että ihmisarvon määrittää hänen eettisessä katsannossaan se, kuinka paljon ihmisen “kykyjen tai osaamisen poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä”. Mutta tämä ei vielä hirveästi selvennä asiaa. Ei ole mitenkään itsestään selvää, mitä “yhteisön heikentyminen” tai vahvistuminen tarkoittaa.
Oman taustani ja liberaalin asenteeni vuoksi minusta yhteisön hyvinvointi (sikäli kuin se tarkoittaa mitään) tarkoittaa jonkinlaista summaa sen muodostavien yksilöiden hyvinvoinnista. Hyvinvoinnilla tarkoitan tässä laajasti ihmisten kykyä elää sellaista elämää kuin haluavat. Tämän näkemykseni mukaan yhteisö vahvistuu, jos sen jäsenten mahdollisuudet saavuttaa omia päämääriään paranevat, eli heidän hyvinvointinsa lisääntyy. Yhteisö heikkenee, jos jäsenten hyvinvointi vähenee.
Mutta Halla-aho ei voi tarkoittaa yhteisön heikkenemisellä yksilöiden hyvinvoinnin vähentymistä. Hän ei voi ylipäänsä kannattaa ajatusta siitä, että yhteisön vahvuus olisi johdettavissa yksilöiden hyvinvoinnista. Tähän nimittäin sisältyisi jokseenkin automaattisesti ajatus ihmisten hyvinvoinnin ja siten ihmisen itseisarvosta. Ja juuri tätä ajatusta Halla-aho pyrkii kirjoituksellaan vastustamaan.
Yhteisön heikkenemisen ja vahvistumisen täytyy siis merkitä Halla-aholle jotakin, joka ei liity sen jäsenten hyvinvointiin. Kenties tämä on yhteisön eloonjäänti tai lisääntyminen, Halla-ahohan mainitsee kirjoituksessaan lisääntymisen kaikkien lajien ”primääritoimintana, johon kaikki muu tähtää”. On siis mahdollista, että Halla-aho näkee evoluution tuottaman lisääntymispyrkimyksen eettisenä, eikä pelkästään biologisena ilmiönä.
Moni Halla-ahoa kannattava kansallismielinen on myös sitä mieltä, että esimerkiksi ”kansoilla” tai ”roduilla” on oikeuksia ja intressejä, jotka jollakin tavalla ylittävät tai ovat riippumattomia yksittäisten kansalaisten hyvinvoinnista. Mainitsemani Halla-ahon entinen puoluetoveri Sampo Terho on esittänyt tällaisia näkemyksiä.
Usein tähän liittyy ajatus “kansojen”, “rotujen”, “kulttuurien” tai muiden tällaisten “yhteisöjen” välisestä kilpailusta, jolloin yhteisön heikkeneminen voisi tarkoittaa sen huonompaa menestystä yhteisöjen välisessä kilpailussa. Ehkä Halla-ahokin ajattelee näin. Hänen viittauksensa yhteisön ruokalaaria puolustavasta aseen käyttäjästä voisi ehkä tulkita myös tässä valossa.
On kuitenkin mahdotonta olla varma, mitä Halla-aho tarkoittaa, koska hän ei sano sitä. Mutta selvää on, että hän on väistämättä kollektivisti, jonka mielestä yhteisöillä on etuja ja tavoitteita, joita ei voi johtaa yhteisöön kuuluvien yksilöiden eduista ja tavoitteista.
Sanomattakin on selvää, että kollektivistinen etiikka on täysin mahdollinen, mutta ei mitenkään objektiivinen tai aksioomista vapaa valinta.

Halla-ahon keskiaikainen talousteoria

Kuten alussa totesin, Halla-ahon teoria jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa koskee ihmisen välinearvon ottamista etiikan perustaksi. Nyt on todettu, että tämä erikoinen ja vastenmielinenkin lähestymistapa ei ole ainakaan objektiivinen, eikä välttämättä edes koherentti ratkaisu.
Halla-ahon teorian toinen osa käsittelee ihmisen välinearvon määrittämistä. Tätä voidaan tarkastella erillään halla-aholaisesta etiikasta. Halla-ahohan väittää, että kysymyksessä on objektiivinen tapa mitata ihmisarvoa. Toisin sanoen hänen lähestymistapaansa voidaan arvioida sen mukaan, onnistuuko se tuottamaan käyttökelpoisen tavan mitata ihmisen välinearvoa, aivan riippumatta siitä antaako tälle välinearvolle eettistä merkitystä.

Tässä Halla-aho ei onnistu kovin hyvin. Hän ei selvästi ole perehtynyt taloudelliseen arvoteoriaan, vaan sortuu perusongelmiin, joita on jouduttu ratkaisemaan arvoteorian vuosisatojen mittaisen taipaleen aikana. Ongelmana on erityisesti kyvyttömyys erottaa rajahyötyä ja kokonaishyötyä toisistaan.
Halla-ahon perusajatus on siis, että ihmisen arvo voidaan mitata sillä, kuinka paljon hänen ”kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä”. Kuten todettua, määritelmä on kovin epämääräinen, koska Halla-aho ei kerro mikä on yhteisön päämäärä ja mitä yhteisön heikentäminen tarkoittaa. Mutta sivuutetaan tämä ongelma tässä kohdassa.
Halla-aho asettaa kriteeriinsä perustuen kaikki ihmisryhmät arvojärjestykseen. Ruoantuottaja, ”maanviljelijä ja syötävien eläinten kasvattaja” päätyy arvohierarkian ylimmälle tasolle, koska hän ruokkii kaikki muut. Halla-ahon mukaan ilman ruoantuottajaa kaikki muut kuolisivat nälkään, mutta ruoantuottaja voisi elää ilman muita ihmisiä. Toisin sanoen ruoantuottajan poistaminen heikentäisi yhteisön kuoliaaksi.
Ruoantuottajat ovat kuitenkin vain pikkuinen osa sitä monimutkaista verkostoa, joka tarvitaan miljardeista koostuvan ihmiskunnan ruokkimiseen. Verkostoon kuuluu valtava määrä eri ammattikuntien edustajia, rekkakuskeja, polttoainemyyjiä, koodareita, kauppiaita ja niin edelleen.
Useat näistä ammattikunnista ovat myös täysin välttämättömiä ihmiskunnan elättämisen kannalta. Heidän poistamisensa johtaisi kuolemaan yhtä varmasti kuin ruoantuottajien. Myös ruoantuottajille kävisi huonosti, jos muut ammattikunnat lakkaisivat olemasta.
Halla-ahon kriteerin soveltaminen ei siis mitenkään johda maataloustuottajien selvästi muita korkeampaan välinearvoon. Hänen tarinansa talonpoikien ensisijaisuudesta saattaisi pitää edes jossakin määrin paikkansa keskiaikaisen syrjäkylän omavaraistaloudessa, mutta ei missään tapauksessa nykyaikaisessa vaihdantataloudessa.
Rakennusinsinööri pääsee samalle korkeimmalle tasolle ruoantuottajan kanssa. Ilman häntä yhteisö “kuolisi kylmään”. Aivan sama pätee rakennusinsinööriin kuin talonpoikaankin. Hän tarvitsee avukseen runsaasti muita ammattikuntia, ennen kuin pystyy pelastamaan yhteisön kylmältä.
Halla-ahon koko yhteiskuntakäsitys on varsin keskiaikainen. Seuraavalla tasolla Halla-ahon hierarkiassa on nimittäin ”asetta käyttävä yksilö”, joka vartioi ”asumusta ja ruokalaaria” pedoilta ja hyökkäyksiltä. Aseenkäyttäjän jälkeen seuraavalla portaalla on ”käsityöläinen”. Halla-aho siis kuvittelee ihmisyhteisön jonkinlaiseksi keskiaikaiseksi kyläksi tai leiriksi, jossa asemiehet vartioivat yhteistä aittaa, talonpojat viljelevät ja sepät takovat hevosenkenkiä.
Tämä on todella huono tapa ymmärtää nykyaikaista globalisoitunutta yhteiskuntaa, jossa kaikki tuotanto ja hyvinvointi perustuu markkinatalouden mahdollistamaan monimutkaiseen yhteistyöhön ja jossa kaikkien hyvinvointi riippuu kaikista. Olen aiemminkin näillä sivuilla kiinnittänyt huomiota siihen, miten huonosti Halla-aho ymmärtää modernin talouden toimintaa.
Jos ammattikunnan arvon kriteerinä on se, että sen katoaminen tappaisi merkittävän osan ihmiskunnasta, arvokkaita ammattikuntia on runsaasti, eikä eroa niiden hyödyllisyydessä voida tehdä sen perusteella.

Halla-ahon marginaalinen ongelma

Ihmisen arvon määrittäminen hänen ammattikuntansa poistamisesta seuraavan tuhon perusteella ei siis onnistu, koska monet ammattikunnat, sellaiset joita Halla-ahon keskiaikaisessa ajattelutavassa ei muistetakaan, ovat elintärkeitä.
Yksi ihmetyksen aihe on myös se, miksi ihmisten palkkataso ei lainkaan seuraa Halla-ahon arvohierarkiaa. Jos kerran maataloustuottajat ovat kaikkein arvokkaimpia, miksi heitä ei palkita ruhtinaallisimmin? Halla-aho ei selvästi ainakaan ole markkinafundamentalisti.

Sekä ihmeellinen ammattihierarkia että hintaongelma ovat seurausta samasta sekaannuksesta Halla-ahon ajattelussa. Hänen esittelemänsä arvohierarkia on nimittäin ihmisryhmien tai ammattikuntien hierarkia. Mutta Halla-ahon ääneenlausuttuna tarkoituksena on luoda arvohierarkia yksilöille, ei ammattikunnille tai ammattitaidoille.
Hän yrittää peittää ongelmaa käyttämällä yksikkömuotoa ja puhumalla ”maanviljelijästä” ja ”asetta käyttävästä yksilöstä”. Mutta on selvää, että esimerkiksi hänen väitteensä nälkäkuolemasta koskee vain maanviljelijöiden ammattikuntaa, ei yksittäistä maanviljelijää. Emme tietenkään kuole nälkään, jos maailmassa on yksi maanviljelijä vähemmän. Pedot eivät syö ruokavarastoa, jos vartijoita on yksi vähemmän.
Jos yksilön arvoa mitataan sillä, miten paljon haittaa hänen poistumisensa aiheuttaisi, lähes kenen tahansa yksilön arvo on siis väistämättä aika vähäinen. Itse asiassa voidaan esittää vielä tarkempi tulos. Jos yhteisö toimii tehokkaasti, melkein kaikkien yksilöiden arvo on yhtä suuri riippumatta siitä, missä ammatissa he toimivat.
Ajatellaan esimerkiksi halla-aholaista yksinkertaista kylää, jossa pitää päättää kuinka monta asukasta ryhtyy maanviljelijäksi ja kuinka monta sepäksi. Oletetaan myös, että kyläläiset ovat yhtä mieltä siitä, mikä on yhteisölle arvokasta eli mikä Halla-ahon sanoin “vahvistaa yhteisöä”. Mistä yhteisö tietää, onko viljelijöitä ja seppiä oikea määrä?
Kyläläiset miettivät asiaa. Jos yhdestä viljelijästä tehdään seppä, menetetään ruoka, jonka seppä olisi viljelijänä tuottanut, mutta tilalle saadaan sepän palveluksia. Jos saatavat sepän palvelukset ovat arvokkaampia kuin menetykset, seppiä on liian vähän ja viljelijöitä liikaa. Seppien määrää on lisättävä.
Kun seppien määrää lisätään, jossakin vaiheessa lisäsepän tuottamien palveluiden arvo alkaa vähentyä ja menetetyn ruoantuotannon arvo kasvaa. Kun menetetyn ruoan arvo on uusien sepän palvelujen arvoa pienempi, seppiä on liikaa.
Seppiä on siis liikaa, jos yhden sepän muuttaminen maanviljelijäksi on kannattavaa. Viljelijöitä on liikaa, jos yhden viljelijän muuttaminen sepäksi on kannattavaa. Ainoastaan silloin, kun sepän muuttaminen viljelijäksi tai päinvastoin ei ole kannattavaa, viljelijöitä ja seppiä on oikea määrä.
Mutta tällöin tietysti viimeisen sepän ja viimeisen viljelijän arvo yhteisölle on täsmälleen sama. Jos siis Halla-ahon kriteerin mukaisesti verrataan kumpi on yhteisölle haitallisempaa, yhden viljelijän vai yhden sepän poistaminen, tullaan siihen tulokseen, että kummankin poistaminen johtaa samansuuruiseen menetykseen. Jokainen kyläläinen on siis täsmälleen yhtä arvokas, olipa hän viljelijä tai seppä.
Sama pätee myös yleisemmin. Jos yhteisön työnjako on järkevä, minkä tahansa ammatin edustajan poistaminen aiheuttaa yhtä suuren menetyksen. Jos yhden räätälin poistaminen aiheuttaa suuremman menetyksen kuin sotilaan, räätäleitä on liian vähän sotilaisiin nähden. Jos työnjako on oikea, kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, juuri päinvastoin kuin Halla-aho halusi sanoa.
Halla-ahon kriteerin huolellinen soveltaminen siis korottaa ihmisarvon mittariksi käytännössä ihmisen edustaman ammattikunnan marginaalisen työpanoksen arvon. Jos yhteisö on organisoitu hyvin sen “vahvuuden” näkökulmasta, ihmisten välillä ei juuri ole eroja ihmisarvossa.
Vain jos asiat on järjestetty huonosti ja ihmiset on jaettu “yhteisön vahvistamisen” kannalta aivan vääriin tehtäviin, ihmisten välille syntyy merkittäviä arvoeroja. Mutta nämä arvoerot voidaan poistaa vain järjestämällä työnjako entistä paremmin. Toisin sanoen, jos ammattikoulusta valmistuu parina vuonna runsaasti sähköasentajia, sähköasentajien ihmisarvo saattaa romahtaa.
On siis selvää, ettei Halla-ahon esittämä välinearvoteoria yksilöihin sovellettuna johda ollenkaan sellaiseen hierarkiaan, jonka hän kirjoituksessaan esittää. Yksilön poistamisen aiheuttama menetys ei ole sama asia kuin koko hänen edustamansa ammattikunnan menetys. Ammattikunnat eivät ole säätyjä, joihin synnytään ja joiden koko on ikuinen vakio.
Halla-aho ei ymmärrä oman arvoteoriansa seurauksia, enkä usko, että hän on valmis todella jakamaan ihmisarvoa sen perusteella.

Hiirenraadon repiminen

Mainitaan vielä pari seikkaa. On tietysti olemassa poikkeusyksilöitä. Kaikista ei voi tehdä huippufyysikkoja tai keksijäneroja, vaikka fyysikkojen tai nerojen määrän kasvattaminen “vahvistaisi yhteisöä”. Siksi yhden keksijäneron poistaminen voi toki olla halla-aholaisessa kalkyylissä moninkertainen menetys muiden ammattien edustajiin nähden myös tehokkaasti toimivassa yhteisössä. Poikkeusyksilöt voivat siis olla muita arvokkaampia.
Yhtä lailla on myös olemassa ihmisiä, joiden kyky osallistua yhteisön vahvistamiseen on syystä tai toisesta rajoitettu. Halla-ahon teoria, oikein tai väärin sovellettuna ei anna heille ihmisarvoa, kuten ei mikään välinearvoon perustuva etiikka. Juuri tämä on halla-aholaisen etiikan karmivin piirre.

Halla-aho itse havaitsee tämän, mutta hänen vastauksensa siihen on varsin kummallinen.
Hän toteaa, kuten jo nähtiin, ettei eriarvoisuudesta “seuraa vähempiarvoisten kaasuttaminen, ellei kaasuttamiselle ole muuta pätevää syytä”. Hän kertoo olevansa mielestään “arvokkaampi kuin metsäpolulla lojuva hiirenraato”, mutta vakuuttaa, ettei vain sen vuoksi “revi raatoa palasiksi”.
Tämä ei varsinaisesti herätä luottamusta siitä, etteivät Halla-ahon ajatukset voisi johtaa epämiellyttäviin seurauksiin “vähempiarvoisten” kannalta. Harva tosiaan vaivautuu repimään hiirenraatoa kappaleiksi huvin vuoksi. Mutta yhtä lailla kenelläkään ei ole mitään ongelmaa potkia raatoa kappaleiksi, jos se sattuu tukkimaan reitin metsäpolulla. Ihminen ei myöskään joudu kovinkaan suuren moraalisen tuomitsemisen kohteeksi, jos vaikka sattuukin hetken mielijohteesta repimään hiirenraadon kappaleiksi.
Halla-ahon sitoutuminen hänestä “vähempiarvoisten” suojeluun on pelottavan vähäistä.

Halla-ahon etiikka on vastenmielistä, mutta myös epäjohdonmukaista

Halla-ahon kirjoitus, kuten monet hänen muistakin ulostuloistaan on selvästi tarkoitettu provokatiiviseksi. Hän yrittää tahallaan saada aikaan inhoreaktioita, jotka mahdollistavat vastapuolen leimaamisen tunteenomaiseksi loukkaantujaksi. Samalla Halla-aho itse pääsee esiintymään epämiellyttäviä tosiasioita esiin tuovana totuuden puhujana.
Halla-aho pyrkii tähän sekä kirjoituksensa sisällöllä että tyylillä, joka on varsin kummallinen yhdistelmä muka-akateemista ja alatyylistä ilmaisua.
Siksi olen yrittänyt tässä olla provosoitumatta ja käsitellyt Halla-ahon ajatuksia vakavasti otettavina poliittisen ja moraalisen pohdinnan yrityksinä. Sellaisina ne eivät ole kovin vakuuttavia. Provosoinnista riisuttuna ne eivät ole oikeastaan lainkaan kiinnostavia tai omaperäisiä.
Halla-ahon kritiikki tavanomaisen etiikan perusteita kohtaan ei pure. Hän tarjoaa kritisoimiensa aksioomien tilalle epämääräistä kollektivistista etiikkaa, jonka omia aksioomia hän ei havaitse tai ainakaan esitä. Halla-ahon arvoteoria epäonnistuu “objektiivisessa” ihmisarvon mittaamisessa.
Kirjoitus ei myöskään tunnu aidolta yritykseltä kehittää eettistä teoriaa. Hän on selvästi päätynyt ihmisvihamielisiin ja ihmisarvoa halveksuviin johtopäätöksiinsä ensin ja yrittää oikeuttaa niitä jälkikäteen koukeroisella teorisoinnilla.
Ehkä tämä on kaikille itsestään selvää, mutta halla-aholaisuuden viehätys ei piile ainakaan sen älyllisessä syvällisyydessä.
Halla-ahon kymmenen vuotta vanhat ajatukset ovat älykkään, mutta yhteiskunnalliseen ajatteluun harjaantumattoman ja maailmalle jostakin syystä vihaisen tutkijan turhautuneita, valitettavan ihmisvihamielisiä mietteitä.
On tietenkin mahdollista, että Halla-ahon ajattelu on kehittynyt. Kirjoituksesta on kuitenkin jo kymmenen vuotta. Mutta ellei, on melko huolestuttavaa, että näitä mietteitä miettii nyt tuntemattoman tutkijan asemesta toiseksi suurimman puolueen puheenjohtaja.

Linkki alkuperäiseen kirjoitukseeni (maksumuuri):

Linkki Halla-ahon kirjoitukseen:


Julkaisen Halla-ahon talousajattelua koskevan kirjoituksen lähiaikoina.mustread.fi/blogit/jussi-h…
halla-aho.com/scripta/ihmisa…