Koitan nyt nopeasti hahmotella, miten väkivaltapuheiden hiljainen hyväksyminen vaikuttaa, ja miksi olen huolissani siitä, että äärioikeistossa on jo paljon ihmisiä jotka eivät pelkää puhua avoimesti, omilla nimillään, vastustajiensa tappamisesta.
Karkea esimerkki seuraa.
Kuvassa 1 on lähtötilanne. On kaksi poliittista "ääripäätä", SININEN ja ORANSSI. Kummallakin puolella on muutamia huruja, jotka kirjoittelevat nettiin anonyymeja tappouhkauksia.
Suurin osa ihmisistä (käyrän pinta-ala) hylkää kuitenkin väkivaltaisen retoriikankin.
Mutta tilanne ei ole symmetrinen: SINISELLÄ puolella väkivaltapuheisiin ei puututa, tai niitä jopa kannustetaan. Ennen pitkää tästä seuraa hieman kuvan 2 mukainen tilanne. Kun anonyymit väkivaltapuheet herättävät enemmänkin suosiota, puheet kovenevat hiljakseen.
Nyt osa SINISISTÄ puhuu jo avoimesti ORANSSIEN tappamisesta. Myös ORANSSILLA puolella on radikalisoiduttu, mutta ei samassa määrin: väkivaltapuhetta pidetään edelleen huonona juttuna.
SINISEN äärimmäisimmästä äärestä alkaa löytyä ihmisiä, jotka miettivät jo väkivallan käyttöä.
Kuvassa 3 ollaankin jo tilanteessa, jossa huomattavan moni SININEN on valmis tappamaan ORANSSEJA.
Myös muutamat ORANSSIT puhuvat SINISTEN tappamisesta avoimesti.
Kaikki SINISET eivät ole edelleenkään väkivaltaisia. Mutta ORANSSEJA tapetaan jo.
Oikeastihan nämä dynamiikat ovat monimutkaisempia. Mutta perusidea nähdäkseni pätee: me ihmiset arvioimme alitajuisesti hyväksyttävyyden rajoja sillä perusteella, millaista toimintaa ympäristömme hyväksyy. Jos väkivaltapuhe hyväksytään, ennen pitkää siitä voi seurata tekoja.
PS. olen seuraillut äärioikeiston nettikeskusteluja noin vuodesta 2005. Tänä aikana olemme edenneet suunnilleen kuvasta 1 kuvaan 2. Vielä 2006-7 aniharva jos yksikään omalla nimellään esiintynyt ihminen puhui esimerkiksi vasemmistolaisten tappamisesta. Tänäkin vuonna useampi.
• • •
Missing some Tweet in this thread? You can try to
force a refresh
A few words about the #Finnish presidential elections in English.
We had two great candidates as finalists, and as I said before the vote, no matter who wins, we Finns win.
As predicted by the polls, the winner was Alexander Stubb, a centre-right liberal (left). 1/
Ultimately, Stubb won by 51.6% to Green's Pekka Haavisto's 48.4% - a MUCH closer call than many, me included, had believed possible!
As many have noted, the campaign was extremely civil and respectful. Especially after the far right candidate didn't get to the second round. 2/
Stubb and Haavisto clearly respect each other very much (and why shouldn't they!).
They even agreed in advance that the winner would FIRST visit the loser's election HQ to pay his respects to the good opponent, and only then celebrate his victory. That's what Stubb did. 3/
Syy tähän autojen painon kasvu. Siihen on osin hyviä syitä, mutta se on osin myös "herttakuningattaren kisaa" (Red Queen's Race). Siinä kannustimet ohjaavat yksittäisiä toimijoita valintoihin, joiden yhteisvaikutusta he tuskin haluaisivat.
Liikenteen sähköistäminen olisi PALJON helpompi rasti, jos ajoneuvot olisivat kevyempiä. Jos kaikki ajoneuvot olisivat keveämpiä, liikenne olisi myös turvallisempaa.
Mutta kun autojen painon kasvua ei ole saatu rajoitettua, kevyemmällä autolla ajavat ovat suuremmassa vaarassa.
Herttakuningattaren kisat ja muu aikaa, rahaa ja resursseja haaskaava kilpavarustelu ovat esimerkkejä kollektiivisista ongelmista. Sellaisia EI OLE MAHDOLLISTA ratkaista yksilön omilla valinnoilla tai lisäämällä kilpailua.
Ne voidaan ratkaista VAIN sopimalla rajoituksista.
Juuri näin. Merkittävin asia, mitä opin lukiessani USAn 2. maailmansodan sotamobilisaatiosta, oli tämä: valtio-omisteiset tehtaat säästivät veronmaksajalle VÄHINTÄÄN tuplasti sen, mitä koko atomipommiohjelma maksoi.
Koska valtio sai omistamistaan tehtaista tarkkaa ja ajantasaista tietoa siitä, mitä tuotanto OIKEASTI maksoi.
Ostajat sitten käyttivät tätä tietoa neuvotellessaan yksityisten yrittäjien kanssa.
Jos julkinen sektori ei tee mitään itse, se ei myöskään tiedä, mikä on käypä hinta.
Lisäksi muuten havaittiin, että valtion omistamat tuotantolaitokset olivat suunnilleen ihan yhtä tehokkaita kuin yksityisetkin. Joissain tapauksissa tehokkaampia: esim. laivasto olisi halunnut kansallistaa _kaikki_ sotalaivoja rakentaneet telakat.
Tämä. Kansantalouden tuottavuuden jyvittäminen edes yksittäisille sektoreille, saati firmoille tai työntekijöille, ei ole ollenkaan niin yksinkertaista kuin yksinkertaistuksilla kuten ”yksityinen tuottaa, julkinen kuluttaa” uunotetut luulevat.
Taustalla näissä uunotuksissa on tietysti se perinteinen: kun ihmiset saadaan uskomaan, että julkinen sektori on vain haitta ja verot katoavat mustaan aukkoon (mikä on muuten Suomessa vahva uskomus, kts alla), saadaan kannatusta varakkaiden veroalelle.
Pitkällä tähtäimellä yhteiskunnan tärkeiden toimintojen kuristaminen haittaa kyllä myös rikkaimpien rikastumista, mutta se on aina kaukana, ainakin monen vuoden päässä, kun taas veronalennukset ym saa käteen heti.
Ja varakkaimmat pärjää aina, oli yhteiskunta miten huono tahansa.
#degrowth-keskustelijoissa on (lähinnä kyllä ulkomailla IMO) dogmaattinen siipi, kuten kaikissa oppisuunnissa. Ja on totta, että tekniikalla ja säännellyllä kapitalismilla on saatu ja saadaan parannuksia.
Jutussa tikun nokkaan nostettu prof Jason Hickelin & kumpp. tutkimus toteaa, että nykyisen tiedon varassa Maapallon kestävissä rajoissa pysyttely vaatisi aika radikaaleja muutoksia kulutukseen.
Pitäisi vakavasti miettiä, mikä on tarpeellista. 2/
Kyse on pohjimmiltaan tehokkuudesta: miten rajallisista resursseista saataisiin mahdollisimman paljon hyvinvointia.
Hickel & co nostavat siksi esimerkeiksi myös aloja, jotka lisäävät kyllä hyvinvointia, mutta globaalisti katsoen tehottomasti, kapeasti ja epätasa-arvoisesti. 3/