Thread by @jmkorhonen

Pohtikaapa eksponenttiyhtälön käyttäytymistä.

Väitän, että sivilisaatiollamme on edessä valintatilanne:

1) jatkaa eriarvoisen näennäisdemokratian ennen pitkää toivotonta tekohengitystä huutamalla teknologiaa avuksi, tai;

2) rakentaa jo nyt vähemmän eriarvoinen yhteiskunta.

Eriarvoinen yhteiskunta on pitkän päälle mahdollinen vain jos se tarjoaa köyhillekin jatkuvasti enemmän, tai jos hierarkiaa ylläpidetään voimalla.

Ensimmäinen tie on nyt kuljettu loppuun. Olemme jo nyt tilanteessa, missä tuottavuuden lisäykset tekevät nettona vahinkoa.

Sellaista tulevaisuutta ei ole olemassa, missä reaalinen elintaso nousisi Auringon sammumiseen saakka tasaisesti tai vain pienten lamakausien aiheuttamin notkahduksin. Edessä on joko syvä ja pitkä taantuma lähimpien vuosikymmenien aikana, tai lopullinen taantuma myöhemmin.

Mikään teknologinen ihme ei voi tätä muuttaa, enintäänkin hieman viivästyttää lopullista taantumaa tai vähän loiventaa väliaikaista.

Tämän ymmärtää, jos ymmärtää miten eksponenttiyhtälö käyttäytyy - ja että esimerkiksi tehokkuusparannuksille on termodynaamiset rajansa.

Valtavirtainen ajattelu suosii ensimmäistä tietä, koska se on tie, mitä olemme 200 vuotta kulkeneet. Tällä tiellä joudumme ennen pitkää välttämättömästi poistamaan kaikki rajoitukset teknologian kehittämiseltä ja käytöltä, kun yritämme pysyä - turhaan! - eksponenttikäyrällä.

Tällä tiellä tulee väistämättä eteen jompi kumpi seuraavista:

a) kasvu hidastuu ja pysähtyy, kun kaikki on parannettu termodynaamis-taloudelliseen rajaansa saakka; tai luultavasti kauan sitä ennen

b) teknologiamme tai sen jätteet karkaavat käsistä ja lopettavat sivilisaation.

Toinen tie ei sen sijaan vaadi mitään ihmettä. Meillä on jo nyt olemassa kaikki se teknologia, mitä tarvitsemme rakentaaksemme tasavertaisemman ja paremman maailman.

Miksi?

Koska eriarvoisuus on tuotannon epätasaisen jakelun eikä riittämättömän tuotannon aiheuttama ongelma.

Tämä on nähdäkseni, 13 vuotta tätä kysymystä pohdittuani, ainoa tie millä meillä on edes kohtuullinen toivo sivilisaation säilyttämisestä ja planeettamme rajojen kunnioittamisesta. Koska se on ainoa tie, millä jatkuvasti kiihtyvän kilpailun rajoittaminen voi onnistua.

Jos kilpailua ei saada rajoitettua, emme tule koskaan pysymään ympäristörajojen sisäpuolella. Tämä voisi olla mahdollista teoriassa, mutta ei loputtomasti käytännössä: sääntely ei yksinkertaisesti voi pysyä kiihtyvän kilpailun ja sen kehittämien uusien porsaanreikien perässä.

Kilpailua ei käytännössä saada rajoitettua, ellei yhteiskunnista saada tasavertaisempia. Kun sinulla on turvattu, ihmisarvoinen minimitoimeentulo ja selkeät rajat sille, paljonko omaisuutta voit haalia, paine kilpailla vähenee selvästi.

Kilpailun rajoittamista vastustetaan usein esimerkiksi vetoamalla siihen, että vaikkapa tekniikan kehitys hidastuu.

Mutta tämä on todellinen ongelma vain jos kuljemme ensimmäistä tietä.

Mikä tulee johtamaan tuhoon ennemmin tai myöhemmin.

Joten miksi edes kulkea sitä tietä?

Teknologisen kehityksen hidastaminen on todennäköisesti välttämätöntä. Työkalumme ovat _jo nyt_ niin voimakkaita, että yksi lipsahdus voi tuhota sivilisaation. Ei ole viisasta kasvattaa työkalujemme voimaa enemmän, ennen kuin viisautemme kasvaa vastaavasti.

Koska ihmisen viisaus ei ole kehittynyt samaa tahtia kuin työkalujemme voima, tarvitsemme aikaa sopeutuaksemme tilanteeseen, missä työkalujemme voima saattaa antiikin jumalien kyvyt häpeään. Tätä aikaa ei tule olemaan, jos kilpailu ja tekniikan kehitys jatkuu kiihtyvästi.

Toisin sanoen: meillä on nyt sekä erinomainen syy että mahdollisuus rakentaa parempi ja kestävämpi maailma. Sen vaihtoehtona on pitkällä tähtäimellä vain tuho tai synkeä pakkovalta, kenties jonkinlainen neofeodalismi tai toisinto Rooman valtakunnan klienttijärjestelmästä.

Tietenkin on niin, että juuri nyt tasavertaisemman yhteiskunnan rakentaminen vaikuttaa mahdottoman utooppiselta ajatukselta. On hyvin mahdollista, etten näe sen toteutuvan elinaikanani.

Mutta jostain pitää silti aloittaa. Vaikka siitä, että alkaa puhumaan asiasta.