Hei sinä, joka pidät ilmastokeskustelua "vouhotuksena" tai "hysteriana" ja vastustat ajatusta, että Suomessa täytyisi alkaa nopeasti suurimittaisiin toimiin ekokriisin taltuttamiseksi.
Usko tai älä, mutta voi hyvinkin olla, että ymmärrän, miksi teet niin kuin teet.
(KETJU)
Usko tai älä, mutta voi hyvinkin olla, että ymmärrän, miksi teet niin kuin teet.
(KETJU)
Ilmastonmuutoksen todellisuuden hyväksyminen on hirvittävää - ainakin minulle. Kun hyväksyin tosiksi ne asiat, jotka ekokriisi pitää sisällään, tulevaisuus alkoi näyttää lohduttomalta. Aikaa on todella vähän, vaadittava muutos on valtava ja jokaisen arki muuttuu toisenlaiseksi.
Kuka tällaista tietoa haluaisi ottaa vastaan, jos nykyinen elämä tuntuu merkitykselliseltä ja mukavalta? Miksi vaihtaa lokoisa arki hienoine harrastuksineen ja etelänlomineen paljon ankeampaan maailmaan, joka aiheuttaa syvää ahdistusta niissä, jotka näkemyksen ovat omaksuneet?
Ja en liioittele tässä kohtaa vähääkään. Kun ymmärsin, mitä tämä kaikki tarkoittaa, maailmani muuttui pysyvästi toiseksi. Yhtäkkiä ekokriisi olikin läsnä kaikkialla, jokaisessa arjen hetkessä.
Se ei ollut enää yksittäinen asia, vaan kaiken olevan näyttämö.
Se ei ollut enää yksittäinen asia, vaan kaiken olevan näyttämö.
En enää nähnyt pikkuautoamme, joka helpottaa kauppareissuja, vaan tuhoavan laiskuuteni. Sisäfilepihvi muuttui luksushetkestä tapetuksi elävän olennon palaksi. Lapseni ilo, kun hän hekottaa sarvikuonon hassulle päälle, jäi sukupuuttoaallon nostattaman pelon varjoon.
Tililleni karttuva raha ei ollut osoitus hyvästä työnteostani, vaan riivaavasta epätasa-arvosta, jossa kehitysmaan köyhä jää avuttomaksi luonnonkatastrofien tuhotessa kaiken ja jossa vitsien veistelijä elää rikkaudessa, joka olisi tehnyt keskiajan kuninkaat kateelliseksi.
En olisi halunnut ottaa tätä tietoa vastaan. En olisi halunnut myöntää, että olen myös syyllinen. En olisi halunnut muuttaa elämäntapaani kavuttuani opiskelijavuosien köyhyydestä runsaaseen toimeentuloon.
Mutta samalla tavalla en olisi koskaan halunnut tietoa siitä, että minulla on parantumaton pitkäaikaissairaus nimeltä astma.
Minusta on kertakaikkisen inhottavaa tietää, että olen loppuelämäni riippuvainen lääkityksestä ja täten muiden ihmisten armosta.
Minusta on kertakaikkisen inhottavaa tietää, että olen loppuelämäni riippuvainen lääkityksestä ja täten muiden ihmisten armosta.
Inhoan sitä, että kova pakkassää tekee joskus keuhkoni ja minut niin heikoiksi, että sylissäni kulkeva kaksivuotias tyttäreni kuuntelee puuskutustani huolestuneena ja kysyy, että painanko minä iskä liikaa.
Ja vielä inhottavampaa on tietää, että jos en hoida sairauttani, se keveimmillään tekee arjestani yhtä helvettiä ja pahimmillaan voi aiheuttaa astmakohtauksen muodossa aivovaurion tai kuoleman. Enkä voi tehdä muuta kuin oppia elämään tämän kaiken kanssa.
Inhoan pihisevää hengitystäni, inhoan jatkuvasta lääkityksestä huolehtimista, inhoan kaikkea sairaudessani, mikä rajoittaa vapauttani.
Mutta tämän kaiken sisäistäminen ja hyväksyminen on välttämätöntä sen kannalta, että voin olla läsnä läheisilleni, ja voida hyvin.
Mutta tämän kaiken sisäistäminen ja hyväksyminen on välttämätöntä sen kannalta, että voin olla läsnä läheisilleni, ja voida hyvin.
Ellen olisi koskaan hyväksynyt tätä kaikkea, en olisi voinut lähteä hoitamaan ongelmaa. Vain hyväksymällä rajani pystyin aloittamaan niiden sisällä elämisen.
Ekokriisissä on sama logiikka: vain sillä, että hyväksymme inhottavat tosiasiat, voimme lähteä korjaamaan ongelmaa.
Ekokriisissä on sama logiikka: vain sillä, että hyväksymme inhottavat tosiasiat, voimme lähteä korjaamaan ongelmaa.
Vain tietämällä mahdollisimman paljon inhottavia asioita voimme tehdä mahdollisimman paljon hyvää. Siksi jokaisen vastuullisena itseään pitävän aikuisen tulisi hyväksyä tosiasiat ekokriisistä mahdollisimman pian, sillä mitä pidempään viivyttelemme, sitä huonompi ennusteemme on.
Ja erityisen tärkeää se on meille aikuisille siksi, että ellemme tee tätä nyt, meidän jälkeläisemme saavat asutettavakseen arvaamattoman ja armottoman planeetan, epätasapainoisen kaaoksen, jossa ei pääse enää syntymään mitään normaalia.
Meidän aikuisten tehtävä on satojen tuhansien vuosien ajan katsoa vaaraa tuimasti silmiin, nielaista pelko kurkkuun ja kuljettaa jälkikasvumme pois vaaran tieltä. Me olemme niiden jälkeläisiä, jotka pystyivät tähän.
Ja jos emme nyt, ihmiskunnan kaikkein kriittisempänä hetkenä pysty samaan, petämme paitsi tulevien sukupolvien mahdollisuudet, myös kaikkien meiltä edeltäneiden ihmisten uhraukset.
Toimikaa niin kuin aikuiset. Tiedän, että se on vaikeaa. Mutta jos emme kykene siihen - eli huolehtimaan jälkeläisistämme - luonnonvalinta pyyhkäisee meidät kadoksiin. Ne ovat tämän planeetan säännöt emmekä voi valittaa - ainoastaan hyväksyä ne ja alkaa toimia niiden mukaisesti.
