Koska ajatus siitä, että Jussi Halla-Aho pyrkisi tietoisasti rakentamaan MASKULIINISTA imagoa aiheutti niin suuren äläkän, niin käydääs vähän, että läpi mitä maskuliinisuus oikeastaan on ja miten se liittyy aivan olennaisesti politiikkaan. Seuraa pitkä ketju. Siis oikeasti pitkä.
Aloitetaan perusasioista. Maskuliinisuus kytkeytyy sukupuoleen. Se tarkoittaa niitä ominaisuuksia, arvoja, käyttäytymistä, mielikuvia, piirteitä yms. joita miehiltä vaaditaan ja odotetaan eri aikoina ja eri paikoissa. Se ei silti ole sidottu sukupuoleen.
Eli kun kysytään mikä on maskuliinista, se riippuu ajasta, paikasta ja kontekstista. Valtakulttuurin maskuliinisuuden ihanteet poikkeavat radikaalisti esim. joidenkin alakulttuurien maskuliinisuuden ihanteista.
Siinä missä prosenttikerhossa maskuliinisuus on nahkaa, rasvaa, hevosvoimia, partaa, vaarallisuutta, lihaksia ja ratsastamista vapaana kohti auringonlaskua, niin Helsingin pörssitalolla se voi olla huoliteltua pukeutumista, silmälaseja, hillittyä sänkeä ja tyylikäs hajuvesi.
Maskuliinisuus kytkeytyy kuitenkin usein hierarkiaan. Mitä paremmin täytät maskuliinisuuden ihanteet, sitä helpompaa on usein päästä valtaan. Esim. kaimani vale-Dimitri sai Venäjällä liikanimensä ja kansan epäluulot niskaansa, koska hänellä ei ollut partaa eikä hän juonut viinaa.
Politiikassa tämä on tiedetty aina. Margaret Thatcher opetteli puhumaan matalammalta, jotta hän olisi maskuliinisempi. Sanna Marin kieltäytyi Times-lehdessä olan yli poseerauksesta. Salvinin koko kampanja oli esiintymistä italialaisen maskuliinisuuden ruumiillistumana.
Joskus asiat muuttuvat päinvastaisiksi. Esim. ennen sotia Suomessa punainen väri ajateltiin miesten väriksi, veren väriksi. Sininen taas oli neitsyt Marian kaavun väri, eli mitä feminiinein väri. Asiat muuttuvat. Myös politiikassa.
Maskuliinisuudessa itsessään ei ole mitään ongelmaa. Maskuliinisuuden kytkeytyminen niin vahvasti hierarkioihin on kuitenkin ongelmallista, sillä se johtaa tilanteeseen jossa maskuliinisuutta rakennetaan tai uusinnetaan sortamalla.
Hyvin karkea esimerkki on väkivalta. Se joka voittaa kaikki tappelut koulun pihalla ja näin ollen täyttää parhaiten koulun pihan maskuliinisuuden ihanteet on pihan kovin kundi . Jos maskuliinisuuden ihanteessa aletaankin hylkiä väkivaltaa, kovin kundi muuttuu ongelmanuoreksi.
Toinen tapa rakentaa hierarkkista eroa on rakentaa sitä suhteessa siihen, mikä ajatellaan ei maskuliiniseksi. Heteronormatiivisessa maskuliinisuudessa tämä tarkoittaa usein naisia ja homoseksuaaleja - tekemällä eroa näihin, korostetaan omaa maskuliinisuutta.
Kun oman ikäluokkani pojat homottelivat toisiaan liikuntatunnilla pukukopissa, perimmäinen tarkoitus ei ollut ilmaista, että joku toinen on homo, vaan korostaa omaa heterouttaan. Homoseksuaalisuuden parodisointi on osa samaa ilmiötä.
Esittämällä femininiinistä stereotypiaa homosta tarkoitus on usein sanoa, että on niin kova hetero, ettei kukaan voi luulla homoksi. Samalla näissä hetkissä on kuitenkin rakennettu heteronormatiivisen maskuliinisuuden lisäksi poikien välistä hierarkkista järjestystä.
Tähän väliin voi tietenkin todeta, että homokulttuuri ei tietenkään ole mitenkään essentiaalisesti epämaskuliinista. Homottelu on silti usein oman heteronormatiivisen maskuliinisuuden pönkittämistä ja siinä samalla suljetaan muut kuin heterot maskuliinisuuden piiristä ulos.
Samoin maskuliinisuuden rakentaminen feminiinisyyden kustannuksella on ongelmallista. Misogynia on tästä karkea esimerkki, samoin seksikokemuksilla (todellisilla tai keksityillä) kerskuminen. Nämä sulkevat feminiinisyyden ja naiset ulos maskuliinisuuden piiristä.
Kun puhutaan hauraasta maskuliinisuudesta, tarkoitetaan käsittääkseni juuri tätä maskuliinisuuden muotoa, joka on särkymässä joka hetkellä, kun mikään ei heteronormatiivinen tai feminiininen tai nainen on pääsemässä osaksi sitä. Tällainen maskuliinisuus sietääkin särkyä.
Se on myrkyllistä paitsi niille jotka rajataan sen ulkopuolelle, myös niille jotka sen vaatimukset jossain määrin täyttävät. Se on ahdasta, ulossulkevaa, hierarkkista ja kuluttavaa. Maskuliinisuus voi kuitenkin olla myös inklusiivista ja vapaata sorrosta. Kts. esim. Popeda.
Palataan siihen politiikkaan. Kuten sanottua, maskuliinisten ihanteiden täyttäminen usein lupaa etuja, todellisia tai valheellisia, ja siksi niitä kannattaa tavoitella. Pukukopissa kovin homottelija sai hetken olla kovin kundi paitsi omasta, myös muutaman muun mielestä.
Samoin politiikassa maskuliinisuus on merkittävä tekijä. Tässä valossa Halla-Aho on mielenkiintoinen tapaus. Hän ei toisaalta täytä kaikkia kannattajaryhmässään olennaisia maskuliinisuuden vaateita ja toisaalta hänen kannattajat rakentavat pakkomielteisesti maskuliinista myyttiä.
"Halla-Aho servaa suvakkitoimittajan" on juuri tätä. Fantasia maskuliinisesta Halla-Ahosta, joka on naisten, homojen, soijapoikien, feminiinisten kaupunkilaismiesten, cuck-vasemmiston yms. yläpuolella. Tämän takia persut usein myös korostavat vastustajiensa feminiinisyyttä.
Sama on tiedostettu kannattajakunnassa jo pitkään. Vai mitä ajattelette Hankamäen tarkoittavan sillä, että "Halla-aho on vertauskuvallinen penis, joka edustaa suomalaista heteromiehen itsetuntoa, jota kaikki naiset haluavat, mutta feminismin salajuoni estää heitä maistamasta"?
Samaan uraan menevät myös jatkuva Halla-Ahon loogisuuden, viileyden ja älykkyyden korostus. Sillä mitä muita nämä ovat, kuin jälleen jonkinlaisia maskuliinisuuden ihanteita. Korostamalla näitä osin peitetään sitä, etteivät nämä välttämättä edes ole todellisia ominaisuuksia.
Väittäisin, että tässä on myös jonkinlainen sivujuonne Halla-Ahon kannatuksen taustalla, ei toki tyhjentävä. Halla-Aho on kannattajilleen jonkinlainen maskuliininen proxy, hän ei ole perinteisesti kovin miehekäs, mutta täyttää jonkinlaista voimafantasiaa.
Kannattamalla Halla-Ahoa pääsee ikään kuin itse osaksi tästä fantasiasta. Pääsee kaiken maailman feministien, naisten, koulupihojen väkivaltahierarkian pettäneiden miesten yms.yläpuolelle. Pääsee takaisin maailmaan, jossa on se kovin kundi, vaikka ei itsekään olisi kovin miehekäs
Ei mulla muuta.
Tai no jatketaan vielä vähän. Halla-Aho siis täyttää oman kannattajakuntansa keskuudessa maskuliinisuuden vaatimukset. Lukekaa kuinka "mestarista" kirjoitetaan hommalla, jos ette usko.
Nyt hän on kuitenkin puoluejohtaja ja vaikka taika vielä säilyy, niin hän puhuu aiempaa isommalle yleisölle ja joutuu tosissaan kamppailemaan muiden poliitikkojen kanssa. Joku Li Andersson, Sanna Marin tai Maria Ohisalo ovat potentiaalisesti myrkkyä Halla-Aholle.
Poliittinen väittely heidän kanssaan on kuin se tappelu koulun pihalla. Halla-Ahon on aina joko vältettävä tappelu ja pidettävä yllä mielikuvaa varmasta tappelun voittajasta tai riskeerattava yhteenotto, jossa hän häviää.
Samalla Halla-Aho on puolueessaan paikalla, josta josta syrjäytti edellisen suvereenin johtajan. Kyllä hän tietää oman kannattajakuntansa ja sen, että jos hänellä tuuli kääntyy, niin entinen kannattajakunta osaa iskea sinne missä tulee vahinkoa. Myös Halla-Ahon maskuliinisuuteen.
Tästä näkökulmasta on ihan järkevää vähän keskittyä maskuliinisen panssarin kasvattamiseen. Ja siihen liittyi myös alkuperäinen twitterketjuni Halla-Ahon päätöksestä alkaa vlogaamaan aseharrastustaan. Näen tämän tällaisena imagonrakennuksena, panssarin kasvattamisena.
