Thread by @jmkorhonen

Twitter on minulle tavallaan työpaikan kahvihuone, missä ajattelen itseäni kiinnostavia asioita ääneen - täällä ajatuksiin saa monesti hyviä kommentteja.

Joten: mitä oikeastaan ajattelen ympäristökriisistä ja sen torjunnasta? Tästä voi tulla pitkä ketju, varoitan.

Tilanne: vakava. Ympäristökriisin yhteen komponenttiin eli ilmastokriisiin on nyt heräilty pikkuhiljaa, 30 v varoittelun jälkeen. Toimenpiteet edelleen aivan riittämättömiä, mutta ainakin osaksi oikeansuuntaisia.

Muut komponentit, kuten elonkirjon kato, eivät näy julkisuudessa.

Kaikki nämä komponentit - ilmasto, elonkirjo, typpi- ja fosforikierron häiriytyminen nyt päällimmäiset mainitakseni - ovat kuitenkin nähdäkseni osa samaa ilmiötä: olemme oppineet hyödyntämään fossiilisten polttoaineiden valtavaa energiaperintöä, vaan emme viisaasti ja kestävästi.

Siksi pelkästään fossiilisten polttoaineiden korvaaminen muilla energianlähteillä ja niiden käytön lopettaminen, vaikka se olisikin äärimmäisen toivottavaa, ei estäisi ympäristökriisejä kärjistymästä edelleen.

Tarvittaisiin laajempaa muutosta ihmisten tavoissa toimia.

Tätä muutosta on nähdäkseni vaikea ellei mahdoton saada aikaan talousteorian suosittelemilla työkaluilla. Totta, teoriassa voimme säätää erilaisia maksuja ja veroja ohjaamaan kulutusta.

Miten hyvin nämä ovat toimineet käytännössä?

Miksi ne toimisivat tulevaisuudessa paremmin?

Varsinkin jos talouden "vauhti" kiihtyy, eli jos käytämme aikayksikköä kohden koko ajan enemmän ainetta ja energiaa ja tuotamme enemmän asioita, varoitusaika ongelman havaitsemisesta siihen, että rajoitteiden pitäisi jo purra, lyhenee koko ajan.

Saammeko haittaverot säädettyä?

Tästä seuraa nähdäkseni melkein välttämättä, että demokratiaa jouduttaisiin rajoittamaan ankarasti. Demokraattinen päätöksenteko on yksinkertaisesti liian hidasta.

Tästähän esimerkiksi rikkaat valittivat: maailma muuttuu jo nyt niin nopeasti, että päätöksenteko ei pysy perässä.

Muutamme maailmaa nyt nopeammin kuin ehdimme ymmärtää sitä. Työkalumme ovat geenitekniikan ajalta, päätöksentekomekanismimme hevoskärryjen ja purjelaivojen ajalta.

Uskonkin, että jatkuvan tehostamisen tien päässä on ennen pitkää demokratian lopettaminen tehokkuuden nimissä.

Tämä on pelottava tulevaisuus kaikille paitsi hyväosaisille. Meidän pitäisi tietää, mihin demokratian rajoittaminen tuppaa johtamaan. Yleisesti ottaen: ei mihinkään hyvään.

Enkä usko, että näin voitaisiin edes välttää ympäristötuhoa: todennäköisemmin sitä joudutettaisiin.

Tämä on yksi syy, miksi pidän hallittua laskua pitkän päälle kestävämpänä tienä eteenpäin. Demokratian vähentämisen ja teknokratian lisäämisen sijaan voisimme pyrkiä lisäämään demokratiaa ja vähentämään teknokratiaa.

Tehottomuudessa kun on hyvätkin puolensa.

Nähdäkseni tämä tie on myös ainoa tie, jolla voisimme puuttua ympäristökriisin juurisyihin, eli oikeasti rakentaa kestävän yhteiskunnan.

Yksi merkittävä, muttei välttämättä ainoa juurisyy on uskoakseni varallisuuseroissa ja niiden suuruudessa.

Suuret varallisuuserot lietsovat kulutuksen kasvua mm.:

1) Rikkaat asettavat kulutuksellaan esimerkin, jota muut tavoittelevat
2) Rikkaat tyypillisesti hyötyvät omistustensa kautta, jos kulutus kasvaa ts. talous kasvaa
3) Rikkaiden asema oikeutetaan yleisen kulutuksen kasvulla

En vihaa rikkaita - enemmänkin säälin ihmisiä, joille omaisuudesta on tullut niin keskeinen huolenaihe, samalla tavalla kun säälin ihmisiä, jotka hamstraavat kaappeihinsa tyhjiä voipurkkeja ja narunpätkiä.

Mutta rikkaudet rapauttavat yhteiskuntaamme ja ympäristöämme.

Uskon vahvasti, antropologiseen tutkimukseen nojautuen, että kulutuksen rajoittaminen kestävälle tasolle olisi paljon helpompaa tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa.

"Ihmisluonto" kun ei ole muuttumaton eikä meihin ole rautakoodattu pakkoa tavoitella uusia älypuhelimia.

Pikemminkin näyttäisi siltä, että ihmislaji on elänyt suurimman osan historiaansa yhteisöissä, joissa materian hamstraamista on pidetty paheksuttavana asiana.

Nämä yhteisöt ovat luultavasti olleet, erästä antropologia lainatakseni, "raivokkaan tasa-arvoisia."

Eli en usko, että meidän on välttämätön pakko valita tehostamisen ja syöksykierteen lailla kiihtyvän talouden tie. Voisimme valita toisinkin.

Olettaen, että tulemme lopunviimein valinneeksi tien kohti kestävää tulevaisuutta, voisimmeko vielä torjua vaarallisen ilmastonmuutoksen?

Laveasti sanoen, uskon tämän olevan vielä mahdollista. Nyt tarvittavia dekarbonisaationopeuksia on likimain saavutettu historiassa, kun vähähiilisen infrastruktuurin tilaajana on ollut valtionyrityksen kaltainen toimija ja sarjatuotannon etuja on käytetty hyväksi.

On vielä teknisesti mahdollista rajoittaa lämpeneminen ainakin alle 2 asteen, ehkäpä jopa 1,5 asteeseen jos hiilensidontatekniikat kehittyvät. Tämän mittakaavan projekti tarkoittaisi myös valtavasti työpaikkoja ja todennäköisesti edistäisi tekniikan kehitystä merkittävästi.

Mutta tämä ikkuna sulkeutuu ehkäpä vuosikymmenessä. Onkin siksi vastuullista pohtia myös sitä, miten toimimme, jos epäonnistumme.

Asia 1: katastrofissakin on aste-eroja. Jokainen asteen kymmenys vähemmän lämpenemistä tarkoittaa pienempää riskiä todella vakavista seurauksista.

Itse pelkään ehkä eniten maatalouden edellytysten tuhoutumista sään epävakaistumisen vuoksi. En usko, että globaali sivilisaatio pystyisi selviämään siitä seuraavaa valtavaa epävakauden ja kansainvaellusten aikaa.

Elintilakysymykset kun ratkottaisiin nykyaikaisin asein.

Riski maatalouden vakavista ongelmista kasvaa, kun lämpötilannousu ylittää 2 astetta, ja laajamittaisen maatalouden jatkumista pidetään epätodennäköisenä, jos lämpeneminen ylittää 4 astetta. Tällä hetkellä olemme suuntaamassa kohti noin kolmea astetta - JOS yllätyksiä ei tule.

Mutta jokainen päästövähennys vähentää riskiä siitä, että menetämme maatalouden - tai jotain muuta korvaamatonta. (Emme tunne kovinkaan hyvin lämpenemisen kaikkia vaikutuksia, ja inhottavia yllätyksiä saattaa hyvin ilmetä.)

Siksi fatalismille ei ole nyt sijaa.

Toisaalta sitten, meidän täytyy nyt ryhtyä keskustelemaan vakavasti myös siitä, että ilmaston epävakautuminen tulee todennäköisesti lisäämään myös maailmanpolitiikan epävakautta. Sotia, tuhoja, pakolaisia ja talouskriisejä tulee olemaan enemmän.

Miten me selviämme näistä karikoista ilman, että yhteiskuntalaivamme pohja repeää - tai ilman, että heitämme osan matkustajista yli laidan?

Näistä asioista olisi nyt ryhdyttävä käymään vakavaa keskustelua.

Itse pidän tästäkin syystä olennaisena tukea kaikenlaisia hankkeita ja projekteja, jotka pyrkivät demokratian vahvistamiseen ja esimerkiksi paikallisen demokratian lisäämiseen.

Jos saamme ratkottua ympäristökriisin muuten, paikallinen aktivismi on luonteeltaan enemmänkin viihtyvyyttä ja yhteisöllisyyttä lisäävää; jos epäonnistumme kriisin ratkomisessa, paikalliset yhteisöt saattavat olla ainoa tapa säilyttää edes jotain sivilisaatiostamme.

Siksi kannatan nyt kaikenlaisia toimia ympäristökriisiä vastaan ja demokratian puolesta: päästömaksuja, hiiliveroja, innovaatioita, yritysten osallistumista, paikallista toimintaa, globaalia toimintaa, mielipidekirjoituksia, lakkoja, väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta.

Onko näissä mitään varmaa avainta ratkaisuun?

Ei ole.

Mutta epävarmuus meillä on aina seuranamme. Silti pitää yrittää.