Thread by @jmkorhonen

Kehittelen eteenpäin tätä teoriaa, että kestävän yhteiskunnan pitää laittaa tiukat rajat eriarvoisuudelle, tai se ei ole kestävä.

Nyt argumentti menee näin:

1. Keskeinen mekanismi, miksi eriarvoisuus johtaa ympäristötuhoon, on ihmisten tyytymättömyys suhteelliseen asemaansa.

2. Sen jälkeen kun absoluuttinen köyhyys on selätetty, yhteiskunnissa entistä keskeisemmäksi hyvinvoinnin mittariksi nousee suhteellinen asema "nokkimisjärjestyksessä."

Suhteellinen asema on paljon enemmän nollasummapeli kuin absoluuttinen elintaso. (Ei kokonaan.)

3. On vahvaa empiiristä näyttöä, että a) ihmiset eivät arvioi omaa hyvinvointiaan absoluuttisilla mittareilla vaan suhteessa toisiin ihmisiin, ja b) suhteellinen asema on tärkeä tekijä ihmisten kokemassa onnellisuudessa ja tyytyväisyydessä elämäänsä.

4. Tästä syystä reipaskin talouskasvu ja jopa kaikkien ihmisten tulojen absoluuttinen ja reaalinen kasvu voi lisätä yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Riittää, jos kasvu jakautuu epätasaisesti.

5. Kun talouskasvu jakautuu epätasaisesti, se muuttaa ihmisten suhteellista asemaa toisiin ihmisiin nähden. Esim. rikkaiden rikastuminen tarkoittaa, että muiden suhteellinen asema heikkenee. Tämä heikkeneminen vaikuttaa koettuun hyvinvointiin usein enemmän kuin tulojen kasvu.

(6. Uskon, että tämä "kehityksen paradoksi" selittää suurimman osan siitä, miksi monet yhteiskunnat ovat edelleen niin onnettomia, vaikka materiaalinen elintaso nousee kohisten. Ja eritoten: miksi tasa-arvoisempien yhteiskuntien asukkaat ovat tutkitusti onnellisempia.)

7. Eriarvoisuuden kasvusta seuraa sekä porkkana että keppi kilpailla toisten ihmisten kanssa. Mitä jyrkempää eriarvoisuus on, sitä enemmän voi voittaa, jos onnistuu parantamaan suhteellista asemaansa. Toisaalta, jos ei kilpaile tai epäonnistuu, siitä seuraa suurempi rangaistus.

8. Toisin sanoen, eriarvoisuus sekä houkuttelee että pakottaa ihmiset kilpailemaan yksin jo suhteellisen asemansa säilyttämiseksi. Yksittäisen ihmisen on rationaalista yrittää ja kilpailla.

Mutta mitä tapahtuu, kun kaikki tekevät niin?

9. Kun suurin osa ihmisistä tekee yksilölle rationaalisen valinnan kilpailla, seurauksena on, että suhteellisen aseman parantaminen onnistuu vain hyvin harvoilta.

Näissä Herttakuningattaren juoksukisoissa pitää juosta koko ajan kovemmin, jotta pysyisi edes paikallaan.

10. Fred Hirsch käytti tästä jo 1977 nimitystä "varpaillaan seisomisen paradoksi:" esim. konsertissa yksilölle voi olla rationaalista nousta varpailleen nähdäkseen esityksen paremmin. Mutta jos kaikki nousevat, kukaan ei näe yhtään paremmin - eikä kenenkään kannata laskeutua.

11. Lopputulos: ei muutosta suhteellisessa asemassa, mutta kaikilla on paljon epämiellyttävämpi olo.

Koetun hyvinvoinnin näkökulmasta katsottuna tämä on se, mitä eriarvoisuus tuottaa. Kannustin ja pakko kilpailla koko ajan kovemmin.

12. Miten tästä sitten seuraa ympäristötuho?

Koska mitä kovempaa kilpailu on, sitä pahempina kaikki yksilöiden mahdollisuuksia rajoittavat rajoitukset koetaan.

Ja mitä eriarvoisempi yhteiskunta on, sitä kovempaa kilpailu on.

13. Eriarvoisuuksia tiukasti rajoittavassa yhteiskunnassa toisaalta kannustimet parantaa omaa elintasoaan ovat rajallisemmat, ja toisaalta rangaistus siitä, ettei näin tee kaikin voimin, kaikki ympäristön varat ja sääntelyn porsaanreiät hyödyntäen, on pienempi.

14. Kyllä, tällä saattaa olla jotain vaikutusta joillain mittarein mitatulle tekniselle edistykselle. Siitä en ole ollenkaan vakuuttunut, että sillä olisi juurikaan vaikutuksia oikeasti hyvinvointia lisäävälle kehitykselle. Juiceroita ja Bluetooth-leivänpaahtimia olisi vähemmän.

15. Todennäköisimmin reilumpi jako johtaisi siihen, että a) useammalla olisi mahdollisuus kehittää jotain uutta ja oikeasti hienoa, ja b) useammalla olisi varaa ostaa heidän elämäänsä oikeasti parantavia tuotteita, eli näiden tuotteiden markkinat kasvaisivat.

16. Miten tämä ongelma voidaan ratkaista?

Kyseessä on klassinen koordinaatio-ongelma. Kenenkään yksittäisen ihmisen oma valinta vaikkapa leppoistaa elintasoaan ei vaikuta paitsi enintään välillisesti.

17. Leppoistaminen ja "kestävät kuluttajavalinnat" ovat ylipäätään nykyjärjestelmässä mahdollista vain niille, joiden suhteelliseen asemaan näillä ei ole paljon vaikutusta, jotka kestävät suhteellisen asemansa menetyksen, tai jotka voivat luottaa että pääsevät kisaan takaisin.

18. Toisin sanoen, tarvitaan sitovaa ja yleistä lainsäädäntöä, jolla varpaillaan seisomisen paradoksi saadaan ratkaistua, ja kaikille mukavampi olo. Tämä meinaa varallisuusjakauman rajoittamista kapeammaksi, tavalla tai toisella, suoraan tai epäsuorasti.

19. En usko, että ilman tällaisia rajoituksia h. sapiens kykenee elämään a) nykyaikaisten työkalujen yhteiskunnassa b) kestävästi.

Eli tässä on kyse sivilisaation ja ehkä lajin tulevaisuudesta.

Tälle teorialle on empiiristä näyttöä mm. siten, että a) ihmisille oleellinen mittari on suhteellinen eikä absoluuttinen asema: esim. Kingdon & Knight 2007, Knight & gunatilaka 2011, Graham & Felton 2006;

b) mitä eriarvoisempi valtio, sitä onnettomampia sen kansalaiset ovat, ja etenkin rikkaimman prosentin tulojen kasvu ennustaa luotettavasti tyytymättömyyden ja negatiivisten kokemusten lisääntymistä, esim. hbr.org/2016/01/income…

c) vähemmän eriarvoiset maat ja maat, joissa suhteellisesta asemasta kilpailu ei ole niin kovaa, kykenevät käytännössä harjoittamaan kestävämpää ympäristöpolitiikkaa, jopa vaikka ne olisivat teknisesti ottaen "köyhiä" maita, esim.

media.rff.org/archive/files/…

Ja niinkuin tuossa sivuketjussa jo totesinkin, kestävä yhteiskunta tai ainakin siihen siirtyminen vaatii esim. sen, että työttömyys ei saa olla sellainen mörkö mitä se on. Koska mitä pelottavampaa työttömyydestä tulee, sitä ankarammin kaikkea sääntelyä vastustetaan.

Vaikka sääntely ei edes juuri näkyisi työpaikoissa, ne rikkaat, joihin sääntely koskee, pystyvät hyvin helposti maalaamaan etenkin ympäristösäännökset työpaikkojen uhaksi. Ja sitten heillä onkin armeija asemansa heikkenemistä pelkääviä vastustamassa välttämätöntäkin sääntelyä.

Tästä syystä oikeiston talouspolitiikka on kestävän kehityksen jarru. Kun työttömyydestä yritetään tehdä entistä ahdistavampaa, niin varmistetaan, että kaikki muutokset muuttaa yhteiskunta kestäväksi hidastuvat elleivät pysähdy.