Thread by @jmkorhonen

Mitä mietin NATO-jäsenyydestä vuoden 2022 kynnyksellä?

En edelleenkään ymmärrä puhetapaa missä ei suostuta näkemään, että jäsenyydestä aiheutuisi myös haittoja ja riskejä, ja että näitä pitäisi punnita hyötyjä vasten. Mutta liittyminen on nyt ajankohtaisempaa kuin aikoihin.

Keskeinen skeptisyyden aihe NATOssa liittyy kohdallani edelleen siihen, että eurooppalaisten kumppaneiden sotilaallinen suorituskyky on likimain pyöristysvirhe Yhdysvaltojen suorituskykyjen rinnalla. Ja Yhdysvallat on epäluotettava liittolainen.

Yhdysvaltojen halu auttaa riippuu täysin maan sisäpolitiikasta. Ja se on ollut sekaisin jo pari vuosikymmentä. On ihan realistinen skenaario, että seuraavina vuosikymmeninä maassa on ainakin ajoittain hallinto, joka tekisi vuosisadan diilin Kremlin hallitsijoiden kanssa.

Osalla muita NATO-maita on ehkä halua auttaa, mutta kyky rajoittuu kevyesti aseistettuihin joukkoihin ja pieniin ilmavoimien osastoihin. Ehkä parempi kuin ei mitään, mutta ei mikään vankkumaton turva vainolaista vastaan.

Osalla NATO-maita (kröhSaksa) on taas isoja kysymysmerkkejä jo halussakin auttaa. Kannattaa muistaa, että NATO käytännössä vaatii ainakin isojen jäsenmaiden (kröhSaksa) tuen toimilleen.

Maailmanhistoriassa ei ole vielä nähty ikuista liittolaisuutta, eikä tulla näkemäänkään. Puheet siitä, että suurvaltojen uskottavuus menisi jos ne jättäisivät liittolaisensa oman onnensa nojaan kannattaa unohtaa. Ovat silkkoja korulauseita.

Suurvaltojen kanssa halutaan sotilasliittoon siksi koska suurvalloilla on kyky auttaa. Jos jollakulla on tarve apuun, se liittoutuu suurvallan kanssa jos kykenee, vaikka suurvalta olisi syöttänyt kaikki entiset kumppaninsa susille.

Esimerkiksi Tshekkoslovakialla oli kaksikin sotilasliittoa, Iso-Britannian ja Ranskan kanssa. Kun niitä olisi tarvittu, Tshekkoslovakia myytiinkin Hitlerille jotta suurvallat saivat vuoden lisäaikaa. Ja 10 v sen jälkeen suurvallat olivat NATOn perustajajäseniä.

Ehkäpä eniten pelkään semmoista naiiviutta ja sääntöpohjaiseen järjestelmään uskomista, mihin suomalaisilla on vähän taipumus. Liittoudutaan ja tehdään kaikki mitä se pihan iso köriläs meiltä haluaa, omien intressiemme vastaisestikin. Ja sitten itketään kun apua ei tulekaan.

Tätä pelkoani ei lievennä NATO-kannattajien tapa ohittaa esimerkiksi tämänkaltaiset riskit keskustelussa kokonaan. Okei, ymmärrän että ei ole yhtä tehokasta retoriikkaa jos puhutaan myös kääntöpuolista eikä vain hyvistä puolista.

Kuitenkin tosiasia on sekin, että sotavarjeiden hinta nousee ja pienen valtion kyky hankkia uskottava puolustus omin voimin heikkenee. Meillä kävi tuuri kun saimme raivohintaan mm. melkein iskemättömiä panssarivaunuja ja raketinheittimiä entisten omistajien konmaritettua ne.

Jonkun kanssa pitäisi siis liittoutua. Oma valintani olisi Ruotsi, koska sillä on navetallinen lehmiä ojassa - ”skin in the game” kuten ison veden takana sanottaisiin - Suomen itsemääräämisoikeuden puolustamisessa. Sillä on ilma- ja merellistä kykyäkin, mitä meillä ei niin ole.

Ruotsi on myös sijainniltaan meille äärimmäisen tärkeä. On itse asiassa niin, että jos Ruotsi epäisi meiltä avun, niin NATOstakaan ei juuri olisi sotilaallista hyötyä. Koska kriisiajan logistiikka on lähes täysin riippuvaista Ruotsin myötämielisyydestä.

Mutta Ruotsi ei näköjään halua avoimesti sitoa itseään liittoon Suomen kanssa, vaikka aika selvää onkin, että tosipaikan tullen Ruotsin asia olisi Suomen, ja Suomen asia Ruotsin.

Eikä EU-mailla ole, ymmärrettävää kyllä, intoa rakennella NATOn kanssa päällekkäisiä järjestöjä.

Joten tarjolla olevista vaihtoehdoista valittaessa veikkaan NATO-jäsenyyden tulevan ennen pitkää ajankohtaiseksi. Voi olla että se on nyt. Mutta onneksi päätöksen tästä tekevät semmoiset joilla ainakin pitäisi olla parempi tieto.

Sillä mitä itte tiedän ja mietin, niin itte äänestäisin nyt tyhjää jos kysyttäisiin. Jos valtiojohto katsoo että NATO-jäsenyyttä tarvitaan, niin luotan kyllä että heillä on parempi tieto kuin itselläni tai internetsien kommentaattoreilla on.