Thread by @KatjaMerituuli

#Outojoulukalenteri #Outotarina
Luukku 23 (myöhässä)

Monin paikoin Eurooppaa kansanusko tietää että kun Vapahtaja syntyi jouluyönä maailma kääntyi hetkeksi aivan päälaelleen, uskomattomia asioita tapahtui, ajan kuteeseen repesi ikuisiksi ajoiksi reikä.

Siksi, uudestaan ja uudestaan Tuomaanpäivän ja loppiaisen välillä maailma on erilainen. Aika seisoo, portit ovat auki ja outous virtaa toisesta maailmasta tähän.

On otollinen aika myös sille, että saattaa kokea jotain omituista.

Kuten nyt Basil Saville. Basil oli 16-vuotias koulupoika kun oli joulu 1944, eikä se ollut mikään iloinen joulu. Vähän niin kuin nyt, monet eivät nähneet rakkaitaan, eikä moni voinut tehdä edes arvauksia siitä, mitä seuraava vuosi toisi tullessaan. Maailma oli sekaisin.

Vuonna 1944 se luonnollisesti oli sekaisin siksi, että maailma paloi kauhean sodan kourissa. Basil ei suinkaan roikkunut puolinukuksissa maha täynnä kotonaan, vaan hän oli partiossa.

Hän oli liian nuori rintamalle, mutta hänen tehtävänsä oli tähystää vihollisen pommikoneita ja suojella kuuluisaa St. Albansin kirkkoa Hertforshiressa. Oli oltava valmiina sammuttamaan kirkkoa, jos pahin tapahtuisi.

St.Alban, jonka mukaan kirkko on nimetty on kelttiaikainen pyhimys, ja kelttiläiseltä ajalta asti paikalla tiedetään olleen kirkkoja. St.Albans Abbeyn viimeisin restauraatio on tehty 1807. Kirkko on hyvin vaikuttava.

Sinä kyseisenä jouluyönä nuori Basil Saville partioi kirkolla yksin. Se oli luonnollisesti valaisematon, vihollisen pommikoneita ei haluttu sinne suoranaisesti houkutella. Maassa oli ohut kerros luonta joka hieman valaisi kalpean kuun paistaessa taivaalta.

Abbey oli hipihiljainen ja pimeä, kun Basil kuljeskeli sen syvissä varjoissa. Paikallinen poika kun oli, St. Albans oli hänelle hyvin tuttu. Hän oli toiminut siellä avustajana ja laulanut kuorossakin. Kirkko sinänsä ei ollut pelottava hänelle.

Mutta hänellä oli omituinen tunne, että hän ei ollut yksin.

Tunne vahvistui koko ajan. Kun hän saapui 1400-luvulla holvattuun osaan kirkkoa, tunne kasvoi intensiiviseksi, niin että hän sytytti taskulamppunsa (sitä ei suositeltu tehtäväksi turhan takia)

Hän suuntasi valokeilan holveihin, ja, kauhukseen, huomasi, että tunne ollut todellinen: kaksi tummaa, huputettua hahmoa seisoi pimeydessä ja katsoi suoraan häntä päin, vaikka kasvoista ei hupun pimeydestä saanut selvää.

Rohkea nuori mies sammutti lamppunsa ja käveli ripein askelin hahmoja kohti, mutta huomasi niiden kadonneen kuin ilmaan. – Ehkä hänen mielikuvituksensa vain temppuili.

Basil jatkoi tavanomaisen tarkastusreittinsä tekemistä. Seuravaksi hän kipusi ylös eräälle kattotasanteelle johtavia tikkaita kellotornin vieressä kun hän kuuli St.Albansin kellojen kumahtelevan.

Mutta se oli mahdotonta.

Ei ainoastaan siksi, että kirkossa ei olisi pitänyt olla ketään soittamassa kelloja, vaan myös siksi, että kelloja ei ollut. Kaikki St.Albansin kellot oli viety sodan alussa varastoon.

Koska Basil oli kovempi jätkä kuin sinä tai minä, hän keräsi itsensä ja vapisevin, mutta varmoin käsin tempaisi kellotornin oven auki.

Torni oli tyhjä, ja aisa, jossa kellot rauhanaikana roikkuivat oli tyhjä.

Basil alkoi laskeutua alas kellotornin kapeita, kiertäviä portaita kohti kirkon laivan pimeyttä. Saavuttuaan parvelle, kirkon urut alkoivat soida. Saville näki, että urkuparvella jonkin matkan päässä näytti lepattavan kynttilä.

”Kynttilä sammuksiin!” Basil huusi, samalla kun käveli lähemmäksi. Hän kuuli edelleen musiikin, ja hän näki jopa vanhan nuottikirjan sivujen kääntyvän,mutta hän ei nähnyt urkuria.

Hänellä ei ollut aikaa ihmetellä tätä, koska tapahtumat alhaalla kirkon laivassa veivät hänen huomionsa. Alttarilta eteni pieni kulkue pitkin runkohuonetta kohti asehuonetta. He olivat selvästi munkkeja, ja heitä johti paljaspäinen apotti.

Munkit lauloivat soinnukkaasti uruista tulvivan musiikin säestyksellä. Basil kipaisi äänettömästi portaita pitkin alas nähdäkseen vain kulkueen katoavan pimeyteen ja ilmaan. Äänet vaikenivat.

Hän palasi vielä urkuparvelle ja näki, että siellä ei ollut ketään, mutta vanha nuottikirja oli edelleen paikoillaan, samoin loppuun palanut kynttilä. Ilmassa leijui vielä sammuneen kynttilän tuoksu. Hyvä. Ehkä hän ei ollut tulossa hulluksi.

Samassa Basil kuuli askeleita runkosalista, ja alas vilkaistessaan hän näki kolme ystäväänsä, saman ikäisiä poikia tulossa joulunaterioiltaan kodeistaan liittyäkseen Basilin kanssa partioon.

Luonnollisesti he eivät olleet kuulleet tai nähneet mitään.

Basil kertoi kokemuksestaan monelle, mutta törmäsi aina epäuskoon.

Vuonna 1982 paikallinen lehti keräsi lukijoidensa joulukokemuksia, ja Saville kirjoitti lehdelle kokemuksestaan. Hän ei ollut puhunut siitä kellekään enää vuosikymmeniin, mutta halusi nyt jakaa sen.

Kävi ilmi, että moni muukin oli nähnyt ja kuullut kummia St.Albansissa ja sen lähettyvillä.

Robert Fayrfax, joka toimi kirkon urkurina ja kuoronjohtajana 1500-luvulla oli aikansa merkittävimpiä englantilaisia säveltäjiä.

Frank Dragart niminen mies kirjoitti lehdelle pian Savillen muistelman luettuaan, että 1921 kirkossa oli säveltäjän kuoleman 400-vuotismerkkivuoden kunniaksi esitetty ensi kertaa Fayrfaxin kuoleman jälkeen hänen ”Albanus Messu”.

Dragart oli ollut sitä kuulemassa ja kysyi seuravaana päivänä kirkon silloiselta kanttorilta, oliko hän iloinnut saadessaan esittää teoksen.

”Kyllä toki”, kanttori oli vastannut: ”Mutta en minä suinkaan sitä ensi kertaa 400 vuoteen esittänyt.

Tuolla kirkossahan se on öisin usein soinut Fayrfaxin itsensä soittamana” , kanttori oli vastannut.

Hän sattui asumaan aivan kirkon vieressä.